Katan tarinoita

Ajattelin jatkaa vielä ruuasta ja syömisestä, sillä onhan se nyt jokapäiväinen asia. Terveellisen ja hyvälaatuisen ruuan löytäminen on kallista ja haastavaa, sillä terveellisyyteen liittyviin lupauksiin ei kannata sokeasti luottaa. Kaikesta huolimatta tykkään syödä ulkona ja poistun varsin usein kotoa jonnekin lounaalle (kun taas mies tulee liki joka päivä töistä kotiin syömään kotiruokaa). Missä siis syön? Työmaaruokaloita täällä ei ole, eli työpaikalta on poistuttava jonnekin, mikäli mielii lämmintä ruokaa keskellä päivää. Toki töihin voi ottaa eväät eli jatkaa samalla snäkkilinjalla kuin suurin osa koululaisia, varsinkin jos vanhemmat eivät pidä ranskalaisia ja einespizzoja ruokana. (Kouluissa on myös ruokaohjelmia vähävaraisille, mutta en osaa niistä sanoa enempää; varmaa on, että tarjottava ruoka on tuota pizza-ranskalaiset -linjaa.) Tähän mies on siis kyllästynyt, sillä sopivan matkan päässä työpaikasta on rajattu määrä paikkoja, joissa käydä, ja tarjonta alkaa aika nopeast...

Meillä täällä Amerikassa kaikki on tunnetusti suurta. Erityisen suuri on kansallinen ego eli amerikkalaisuuden tunne, jolla maailma on valloitettu ja suurvallaksi noustu. Ja suurihan tämä maa on, niin kovin monella eri tavalla. Mutta joskus tavalliset pulliaiset meinaavat oman suuruutensa unohtaa eli jotainhan on keksittävä, jotta ecobuustaus pysyy päällä. Helppo tapa on ostaa riittävän suuri auto. Auto on välttämätön kulkuväline paikassa, jossa asun. Liikennettä on paljon ja ihmiset ovat tottuneet ajamaan hyvinkin pitkiä matkoja. Ilman autoa ei pääse minnekään, eikä käveleminen asioimistarkoituksessa ole turvallista. Aamuisin ja iltapäivin koulu- ja työpaikkaliikenne ruuhkauttavat tiet ja aikaa siirtymiin on varattava runsaasti. Minun mielestäni on ihme, ettei rattiraivo ole sen suurempi ongelma kuin on. Minun on haastavaa olla turhauttumatta, kun lähiloopille on rakennettu neljä kaistaa, mutta vain kolmea saa käyttää, koska neljäs ehkä joskus muutetaan maksulliseksi kaistak...

Eikös se Amazon ole tulossa kovaa vauhtia Suomeenkin? Kun se on niin kätevää nykyään, kun kaiken saa tilattua kotiovelle ja Primellä vielä ilmaiseksi. No, onhan se, mutta kätevyydellä on hintansa. Enkä siis halua mitenkään saarnata, sillä kyllä, ajoittain käytän itsekin tuota palvelua ja tilaan kirjani Audiblen kautta, mutta asioita voi silti miettiä ja katsoa muualtakin kuin omasta navasta. Henkilökohtaisena pikku-kapinana olen kuitenkin kieltäytynut Primestä (sillä mieheltä löytyy) ja itse maksan vain yhdestä suoratoistokanavasta, nimittäin Starzista ja siitäkin vain sen takia, että halusin katsoa Outlander –sarjan, ja sain tarjouksesta jäsenyyden kuudeksi kuukaudeksi taalalla kuukausi. Ja osaan jopa ilman tyttären apua peruuttaa tämän palvelun nyt kun Outlander on katsottu! Kaikkeen iTunesin kautta toimivaan tarvitsenkin tekniikkaneron avitusta, kunnen sitten mitenkään osaa enkä pääse peruuttamaan yhtään mitään. Toisena suoratoistokanavana meillä on Netflix, joka ei jostain sy...

Asun maassa, joka elää kuluttamisesta, tuhlaamisesta ja rahankäytöstä. Täällä on suurinpiirtein kaksi tapaa viettää vapaa-aikaa perheen tai ystävien kanssa. Korjaan, kolme. Kolmas on tietenkin syöminen, mutta se ei ole tämänkertaisen vuodatuksen aihe. Ensimmäinen on urheilu, tai tarkemmin sanottuna urheilun seuraaminen televisiosta, johon en myöskään teitä perehdytä, sillä en käsitä sen relevanttiutta likimainkaan tasolla, joka oikeuttaisi asian arvoimiseen. Minulle amerikkalainen jalkapallo (tai mikä tahansa muu urheilulaji, joita siis riittää) on jotain, johon en yksinkertaisesti koe mitään tarvetta perehtyä. Ei, vaikka sen yhteydessä hoituvat perhesuhteet, muotoutuvat lapsuuden perinteet ja moni muu tätä kansakuntaa yhteennyttävä asia. Ei ole minun juttuni ja piste. Myös ostelemisesta voisi kai kirjoittaa, mutta minusta isot jättimarketit, kauppakeskukset ja muut amerikkalaiset hömpötykset ovat jo niin arkipäiväistyneet Suomessakin, etten puutu niihinkään kovin syvällisesti. S...

Kirjoittaminen on kummallinen prosessi, sillä joskus se sujuu ja välillä taas ei millään. Juurikin olen jo viikon odottanut sellaista päivää, jolloin olisi aikaa istahtaa ja kirjoittaa, mutta nyt kun on aikaa, mahdollisuus ja läppäri viritelty paikalleen, ei ole yhtikäs mitään sanottavaa. Koita siinä sitten pakolla jotain räpeltää. Kun vaikka teatterissa on aina se ohjaaja, joka sanoo mitä tehdä. Ja jossei ohjaajaa innosta, niin se voi aina katsoa siitä käsikirjoituksesta ja sitten antaa mennä. Mutta sen käsikirjoituksen on siis joku ihan yksin ja unohtuneena jossain kahvilassa istuksien kirjoittanut. Itse tulin ihan vasiten kirjakauppaan tätä rustaamaan ajatellen, että ne sanat tuolta kirjoista jotenkin hyppäisivät ja sillä lailla avittaisivat minua eteenpäin, mutteivathan ne. Luulen sen johtuvan siitä, että kaikki sanat ovat täällä vääränkielisiä. Ei siis ollut hyvä valinta tämä kahvila/kirjakauppa. Koska täällä on vain kolme töpselinpaikkaa, johon virtajohdon voi kiinnittä...

Minulla ei ole tapana pohtia, mitä olisi pitänyt tehdä eri tavalla, saati katua tekemiäni asioita eikä edes tekemättömyyksiäni. Mutta ainahan sitä on jollain lailla jälkiviisas ja näkee asioita laveammalla perspektiivillä jälkikäteen. Mitä siis olen viimeisien vuosien aikana oppinut? Ainakin sen, että ihminen on sopeutuvainen olento, joka siltikin pitää härkäpäisesti kiinni monista tavoistaan. Mitä enemmän ulkoiset olosuhteet myllertyvät, sitä kipeämmin takertuu joihinkin mitättömiin toimintamalleihinsa, joista kuvittelee löytävänsä turvaa. Tämä on normaali prosessi, mutta on myös hyvä huomata milloin noista omatekemistä turvamekanismeista kannattaisi (yrittää) luopua. Itse olen vasta viimeisen vuoden aikana pystynyt näkemään oman olemiseni loogisesti tähän hetkeen kuuluvana. Tästä yliyrittämisestä olisi kannattanut luopua jo aikaisemmin. Kyllä, uuteen maahan sopeutuminen vie aikaa ja energiaa, mutta jossain vaiheessa voisi lakata itsensä liiallisen sopeuttamisen. Olisi jo pari...

Keski-ikäinen elämäni on heittelehtimistä voimaannuttavien elämysten ja tuudittavien rutiinien välimaastossa. Rakastan omaa sänkyäni, tyynyäni ja makuuhuoneeni ääniä eli nukun parhaiten tutussa paikassa ja omalla tyynyllä, mutta jo kokemuksestakin tiedän, että ihminen oivaltaa asioita ja kehittyy vain, kun kokeilee uusia juttuja ja uskaltaa kokemattomille poluille. Kumpaan suuntaan tässä siis oikeastaan pitäisi tallustaa? Juuri nyt on aika kokea, mennä ja uskaltaa. Lapsi on lentänyt pesästä ja rahaakin pitäisi olla. Vaikka eihän sitä koskaan ole tarpeeksi eli kaikki menee mikä tulee, mutta mihinkäs sitä säästämään (sairastumisen varalle, koska Ameriikassa eletään; tai vieläkin enemmän eläköitymistä ajatellen). Mutta ainakin aikaa on, kun ruuhkavuosista on jo selvitty (aika ihana asia muuten, olen melkein viiskymppisenä ruuhkista vapaa). Sitten vielä pitäisi ylittää se muualla nukkumisen kynnys. Tämä ei tietenkään koske vain nukkumista. Minulle hiuksianostattavan tärkeiksi rutiineik...