Katan tarinoita

Asun maassa, joka elää kuluttamisesta, tuhlaamisesta ja rahankäytöstä. Täällä on suurinpiirtein kaksi tapaa viettää vapaa-aikaa perheen tai ystävien kanssa. Korjaan, kolme. Kolmas on tietenkin syöminen, mutta se ei ole tämänkertaisen vuodatuksen aihe. Ensimmäinen on urheilu, tai tarkemmin sanottuna urheilun seuraaminen televisiosta, johon en myöskään teitä perehdytä, sillä en käsitä sen relevanttiutta likimainkaan tasolla, joka oikeuttaisi asian arvoimiseen. Minulle amerikkalainen jalkapallo (tai mikä tahansa muu urheilulaji, joita siis riittää) on jotain, johon en yksinkertaisesti koe mitään tarvetta perehtyä. Ei, vaikka sen yhteydessä hoituvat perhesuhteet, muotoutuvat lapsuuden perinteet ja moni muu tätä kansakuntaa yhteennyttävä asia. Ei ole minun juttuni ja piste. Myös ostelemisesta voisi kai kirjoittaa, mutta minusta isot jättimarketit, kauppakeskukset ja muut amerikkalaiset hömpötykset ovat jo niin arkipäiväistyneet Suomessakin, etten puutu niihinkään kovin syvällisesti. S

Kirjoittaminen on kummallinen prosessi, sillä joskus se sujuu ja välillä taas ei millään. Juurikin olen jo viikon odottanut sellaista päivää, jolloin olisi aikaa istahtaa ja kirjoittaa, mutta nyt kun on aikaa, mahdollisuus ja läppäri viritelty paikalleen, ei ole yhtikäs mitään sanottavaa. Koita siinä sitten pakolla jotain räpeltää. Kun vaikka teatterissa on aina se ohjaaja, joka sanoo mitä tehdä. Ja jossei ohjaajaa innosta, niin se voi aina katsoa siitä käsikirjoituksesta ja sitten antaa mennä. Mutta sen käsikirjoituksen on siis joku ihan yksin ja unohtuneena jossain kahvilassa istuksien kirjoittanut. Itse tulin ihan vasiten kirjakauppaan tätä rustaamaan ajatellen, että ne sanat tuolta kirjoista jotenkin hyppäisivät ja sillä lailla avittaisivat minua eteenpäin, mutteivathan ne. Luulen sen johtuvan siitä, että kaikki sanat ovat täällä vääränkielisiä. Ei siis ollut hyvä valinta tämä kahvila/kirjakauppa. Koska täällä on vain kolme töpselinpaikkaa, johon virtajohdon voi kiinnittä