Katan tarinoita

Ihminen, jopa keski-ikäinen nainen, oppii ja omaksuu uusia asioita ihan väistämättä ja koko ajan. Osa näistä on ns. positiivisia juttuja eli asioita, joiden omaksumisen jälkeen voi taputtaa itseään tyyriisti olkapäälle (ja sitten vilkuilla ympärilleen ettei kukaan vaan nähnyt), mutta sekaan tuppautuu ihan vahingossa myös juttuja, joiden oppimisen olisi voinut jättää väliinkin. Mutta mehän olemme suvaitsevaisessa elämänvaiheessa, joten sulatamme nämä kummallisuudet ja keskitymme niihin positiivisiin puoliin. En siis mainitse tässä sitä, että ihan huomaamattani olen alkanut röyhtäillä kotioloissa varsin estottomasti, eikä tämä ole edes ainoa mölysaaste, joka silloin tällöin elimistöni syövereistä ulos purkautuu. En kuitenkaan osoita syyttävää sormea tässäkään asiassa mihinkään suuntaan, mutta huomautanpa vain, että kun kaksi ihmistä on yhdessä enemmän kuin viisitoista vuotta, niin elimistön vitaalitoimintojen toimivuus yhtäkkiä siirtyy päivänpolttavaksi puheenaiheeksi. Vaikka se t

Elämäni ei suinkaan ole pelkkää valitusvirttä, vaan suhteellisen riemullista tarpomista viidakossa, jossa kaskaat kaskattaa ja sammakot kurnuttaa niin että heikommalta lähtee kuulo. Äänimaailma on asia, johon tottuu ja joka on syytä ottaa omakseen, jotta voi kokea turvaa ja levollisuutta. Tai sitten äänimaailma aiheuttaa pelkoa, kun ukkosenilma räiskyttää niin, että korvan vasarat, alasimet ja mikä se kolmas olikaan aistivat myös tärinän, joka ihan valehtelematta heiluttaa taloa kaksi senttiä ilmaan. Tai ääni, joka iskeytyy sielun syvyyteen ja raapii selkärangan reunoja niin, että tekisi mieli kuristaa se ääntä päästelevä äijä lusikkalaatikolla koirajoukko naapurin pihassa. Tai mietitäänpä helpotuksen ääniä: 1. kun puhelin ei soi eikä tarvitse miettiä onko lapsella kaikki hyvin 2. kun se hemmetinmoinen räminä kuuluu taas kotikatua edeltävältä kadulta eli mies on palaamassa moottoripyöräreissultaan. (Tähän ei kuulu se pitkää hiljaista hetkeä seuraava kuorsauksenomainen sisäänveto, jo

Mietin nimittäin, että mitä muuta sitä voisi olla ? Ihan noin niinkuin ylipäänsä elämässä. Että onko tämä kaikki nyt juuri niin kuin pitää, ja minkäläinen olisi semmoinen rinnakkainen todellisuus. Kuten vaikka jos olisikin ammatissa, jonka lapsena ensimmäiseksi itselleen valitsi. Siinä tapauksessa minä nimittäin olisin hammaslääkäri! Saisin tuijotella kirkkaiden lamppujen säihkeessä ja otsalamppu vienosti kallellaan ihmisten suihin ja kiduttaa heitä oikein olan takaa. Vaikka ehkä en siis voisi kiduttaa, koska jos tuossa toisessakin todellisuudessa olisin muuttanut tänne rapakon taakse, niin en tietenkään voisi tehdä täällä töitä. Koska minulla ei olisi tarvittavaa rapakon tänpuoleista koulututa, mutta toisaalta myös siksi, että täällä hammaslääkäri on enemmänkin ihmisen paras ystävä kuin lääkäri. Sillä lääkärille pokkuroidaan kunnioittavasti eikä suinkaan pyydetä vaihtamaan kanavaa sisustusohjelmien puolelle, kun siinä tuolissa makaa. Mutta siis olisihan se hienoa yrittää myydä ihmi

Ihminen on kummallinen olio ja uskaltaisikohan sitä sanoa, että ihmisistä eritoten naisihmiset ne vasta erinomaisen oudosti tuppaavat käyttäytymään. Tai ainakin minusta tuntuu usein siltä, että miehet ovat paljon ennalta-arvattavimpia, ainakin keski-iässä. Minä olen vihdoinkin tunnustanut itselleni, että tykkään hirmuisesti kirjoittaa ja sillä lailla hennosti hivellä oman rakkaan kieleni tuiverruksia, varsinkin kun tätä nykyä elän ympäristössä, jossa kuulee kaikkea muuta kuin rakasta kotomaista. Siksipä olen nauttinut kovasti blogin pitämisestä ja suoltanut sinne mitä eriskummallisimpia tekstinpätkiä itsestäni ja elämästäni. Tuon blogin tavoite on ollut (ja on edelleen) kertoa kuulumisia ja pieniä oivalluksia siitä, millaista on elää elämäänsä toisessa todellisuudessa ja yrittää sopeutua alati muuttuvaan maailmaan. Blogini tavoite on ollut avata joitain osia omasta elämästä ja kertoa kuulumia, eli olla eräällä tavalla autenttinen ja tosi. Enkä tokikaan väitä, että siellä olisi koko