Totuus elämästä

Mietin nimittäin, että mitä muuta sitä voisi olla? Ihan noin niinkuin ylipäänsä elämässä. Että onko tämä kaikki nyt juuri niin kuin pitää, ja minkäläinen olisi semmoinen rinnakkainen todellisuus. Kuten vaikka jos olisikin ammatissa, jonka lapsena ensimmäiseksi itselleen valitsi.

Siinä tapauksessa minä nimittäin olisin hammaslääkäri! Saisin tuijotella kirkkaiden lamppujen säihkeessä ja otsalamppu vienosti kallellaan ihmisten suihin ja kiduttaa heitä oikein olan takaa. Vaikka ehkä en siis voisi kiduttaa, koska jos tuossa toisessakin todellisuudessa olisin muuttanut tänne rapakon taakse, niin en tietenkään voisi tehdä täällä töitä. Koska minulla ei olisi tarvittavaa rapakon tänpuoleista koulututa, mutta toisaalta myös siksi, että täällä hammaslääkäri on enemmänkin ihmisen paras ystävä kuin lääkäri. Sillä lääkärille pokkuroidaan kunnioittavasti eikä suinkaan pyydetä vaihtamaan kanavaa sisustusohjelmien puolelle, kun siinä tuolissa makaa. Mutta siis olisihan se hienoa yrittää myydä ihmisille puolen vuoden välein röntgenkuvia ja tiedustella minkä makuista puudutegeeliä tällä kertaa siihen ikeneen hieroittaisiin. Ja vielä hienompaa olisi myydä niitä laajoja panoraamakuvauksia, joita edes vakuutukset eivät kustanna, sillä jostainhan se olisi katetta kaikille niille kalliille ja viimeisimmän hammastrendien mukaisille hampaidentekolaitteille yritettävä nyhtää.

Mutta en siis ole lapsuuteni ensimmäisessä unelma-ammatissani, enkä vielä toisessakaan (se oli tietenkin opettaja), vaan olen erinomainen jäsenkorjaaja Amerikan maalla. Missä ei siis koko jäsenkorjausta tunneta eli siinä mielessä en oikeastaan ole yhtään mitään. Eli kysymys mitä muuta voisi olla, on aika radikaali ja päivänpolttava asia juuri nyt.

Koska en asiaa juuri tällä hetkellä pysty mitenkään tyhjentävästi ratkaisemaan, niin muotoilempa omaksi ilokseni asian vähän toisella tavalla: Miten muuten sitä voisi olla. Ja johan alkaa lyyli kirjoittaa. Olen siis varsin tyytyväinen siihen tosiasiaan, että minulla on ammattinimike, jota ei ole olemassa, mutta en ihan aina siihen, miten tätä kutsumukseksenikin käsittämääni tointa hoidan.

Ja avot; taas päästään asiaan ytimeen, joka tässä iässä ja tässä ruumiissa on niin leveä ja pullea, ettei sitä pääse sen kummemmin kiertämään kuin hyppäämään ylitsekään. Keski-ikäisen naisen kantavalla äänenpainolla julistan täten tiettäväksi, että teen töitä juuri sen verran kuin jaksan, enkä yhtään enempää, koska haluan tehdä tätä työtä vielä ehkä kymmenenkin vuoden päästä.

Ja seuraavassa lauseessa ilkun ihan itse itselleni, että taaspahan siinä vaan pullistelet, sillä ensi viikolle olet taas ottanut enemmän asiakkaita kuin tiedät jaksavasi! Koska siis tuolla (surullisen)kuuluisalla ensi viikollahan kaikki kivut ja säryt ja väsymykset ovat poispyyhkäistyjä. Miten minä taas olen ajanut itseni tähän jamaan? No tietenkin koska tykkään kaikesta mitä teen ja olen niin maan perkuleen erinomainen ihminen, että ilman työpanostani maailmantalous heittäisi häränpyllyä. Tai sitten oma talouteni: ei sillä ole mitään väliä, että syön kaiken voiman ja jaksamisen koko tulevaisuudestani, kunhan vain ENSI VIIKOLLA ammennan ylimaallisista voimistani ja näytän koko maailmalle itselleni, että vielä kerran pystyn ja osaan, koska onhan minulla tätä sisua.

Kaikkien elämässä koettuen kriisien ja vastoinkäymisten ja haasteiden ja ponnistelujen jälkeen olen siis ihan yhtä typerä kuin olin parikymppisenä, jolloin sentään vielä saatoin puolustuksekseni nimetä sinisilmäisyyden tai nuoruuden näyttämisenhalun tai uran alkuunsaattamisen ihmeellisen voiman liennyttämään sulaa idioottimaista käytöstäni. Minkähän tekosyyn tähän nyt keksisi? Vaikka sen, että minähän en tätä ammattia valinnut, vaan ammatti valitsi minut. Minäpä olen kutsumusammatissani ja jaksan siinä maailman tappiin. Ja jos en jaksakaan, niin kirjoitan tänne uuteen blogiin niin nasevia juttuja, että singahdan hetikohta maailmanmaineeseen ja siitähän sitten kovasti nautitaan, vaikka selkä ei taivu ja niskaa särkee, koska käkkii tässä läppärin äärellä näitä erinomaisia juttua kirjoittamassa.

Siis: mitä muuta sitä oikein voisi olla?