Elämän mittasuhteet

Kun muuttaa toiseen maahan, niin tuntuu että kaikki mittasuhteet heittävät häränpyllyä. Täällä Amerikassa siis ihan konkreettisestikin, mutta elämässä ja toiminnassa myös muuten. Itse en ole lainkaan numeroihminen, joten markoista euroihin tottuminen vei monta vuotta, ja sitten iskikin jo eteen tämä euroista taaloihin, mikä tosiasiassa oli helpompaa, kun saattoi ajatella summittaisesti yksi melkein yhteen eikä sekoittaa mukaan kertolaskuja.

Mutta maileihin, jalkoihin ja gallonoihin oli opeteltava ihan alusta alkaen, mikä teki asioista hankalia, aikaavieviä ja aivokapasiteettia kuluttavia. Minulle oli kertaikaikkisen mahdotonta verrata bensan hintaa Suomessa (kallista) ja Pohjois-Carolinassa (halpaa), koska toisessa tankataan litroja ja toisessa gallonoita. Ja gallonahan on siis jotain kolme -viiva-neljä litraa. Missä kapasiteetissa minun oletettiin ostavan maitoa meidän kolmihenkiselle perheelle. Aika pian alkoi jäädä maidot ostamatta, sillä eihän niitä jaksanut käsitellä, eikä sitä maitoa sitten edes kulunut niin paljoa. Onneksi kaupasta löytyi myös joitain litran ja kahden litran tetroja, joten siirryimme muovikanistereista niihin.

Irtojuusto ja –leikkeleet olisi pitänyt osata ostaa unsseina, mihin ei suomalaislikan taju meinannut siirtyä millään. Kotona harjoittelin peilin edessä pyytämään puoli paunaa kalkkunaa, mutta sitten kaupan tiskillä siitä tuli aina ´tän verran´ kun pitelin peukaloa ja etusormea noin kolmen sentin päässä toisistaan, mutta sekään ei siis ollut senttiä nähnyt. Vaan oli ehkä puoli tuumaa. Enkä edes mainitse niitä jalkoja, joiden pitäisi olla tullut tutuiksi ihan vaan pelkästään lääkärissä tai hoitajalla käyntien yhteydessä suoritettavissa - ihan siis joka kerta – mittauksissa, mutta ei. Aivorunkoon on kertakaikkisesti iskostunut 176 senttimetriä eikä se sieltä miksikään muutu. Enkä siis myöskään aio koskaan kutistua ihan vaan tästä syystä. Painoa en aio edes yrittää muuttaa miksikään, sillä omien kilojen tuplaaminen on veren kerjäämistä nenästä eli saavat ikuisesti tyytyä kaksinumeroiseen lukuun ja sillä selvä!

Auto on meidän nurkilla ihan välttämätön väline ja se oli otettava käyttöön sillä samalla silmäniskulla kun ruhonsa sai asuinpaikkaan rahdattua, joten tähän liittyi lukuisia alkuvaiheen kommelluksia, mutta myös suuria onnistumisen tunteita. Nopeusrajoitusten noudattaminen ei tuottanut vaikeuksia, sillä nehän ilmoitettiin suurilla numeroilla niissä liikennemerkeissä ja samalla tavalla auton mittarissa. Tämä selvä. Mutta kun navigaattori ilmoitteli, että puolen mailin päästä käännytään, niin minulla oli vilkku päällä puolen kilsan kohdalla ja aika säännöllisesti käännyin yhtä tai kahta tienhaaraa liian aikaisin. Kunnes opin, että vilkku laitetaan vasta, kun navissa näkyy niitä jalkoja.

Sitten oli otettava haltuun korttelin käsite esikaupunkialueella. Helpointa oli ajatella matkaa yhdestä ruokakauppaketjun kaupasta toiselle. Joskus se oli puoli mailia ja joskus neljäkin mailia, mutta ihan jokaisessa ostoskeskuksessa oli maamerkkinä kyseinen ruokakauppa, jota mekin siis käytimme. Ensimmäisen parin kuukauden voitonmerkkeinä kehuskelin siipalle iltasella, kuinka olin jo käynyt neljässä, viidessä ja pianaikaan kahdeksassa eri saman ketjun kaupassa ilman navia. Tämä kaikki edelleen alle kahdeksan mailin kuplassa asuintalostamme.

Kauemmaksi lähteminen aiheutti numeropaniikkia, sillä kaikki tiet on numeroitu ja ihmiset käyttävät ohjeiden antamiseen niitä numeroita. Sekä liittymien numeroita. Sain siis seuraavia ohjeita: aja nelikasivitosta pohjoseen exitille 13 ja sitten seiskaseiskaa exitille 49 ja sit satakakskymppistä noin viisi mailia. Auts. Numerot sekoittuivat pöppyräksi päässäni ja vielä siis sillä toisella kielellä. Oman puhelinnumeron opettelemiseenkin meni kolme kuukautta, enkä edelleenkään osaa satavarmasti miehen saati tyttären numeroa. Kummatkin on kirjoitettu ihan mustekynällä käyntikorttiin, jota säilytän lompakossa.

Minä yritin siis väkertää, että voisitteko opastaa minua sinne tai tänne käyttämällä niitä kadunnimiä, jotta minulla olisi edes jonkinlaiset edellytykset ymmärtää mistä puhutaan. Näin tapahtui: no aja sitä Providenssiä, joka ei ole se Providenssi, joka siitä teidän läheltä menee, koska se on läntinen Providenssi, mutta siis se iso Providenssi ja aja sitä Queens pohjoiselle. Jos se muuttuu Queens Itäiseksi, niin olet liian pitkällä ja palaa takaisin, mutta huomioi, että siinä isossa mutkassa se Queens kääntyy sinne oikealle, mutta sä jatkat sitä samaa katua, joka muuttaa nimeään Kingiksi, mutta siis on sama katu. Enkä mä nyt muista onko se läntinen vai itäinen, mutta ainakaan se ei ole pohjoinen King. Huoh. Mennään siis takaisin niihin numeroihin.

Yhtenä päivänä, kun minulla oli erityisen seikkailunhaluinen olo, päätin lähteä ruokakauppaan uuteen tuntemattomaan suuntaan, koska olin siellä nähnyt sen kyseisen kaupan, kun miehen kera olimme siellä suunnassa ajelleet. Löysin ostonkeskuksen ja näin mielestäni vilauksen kyseisen kaupan kyltistä. Jihaa! Käännyin ostoskeskuksen pihassa oikealle ja ajauduin takaisin päätielle. Mitä hittoa! Tein uparit, koska ne on siis sallittuja ja jopa suotavia, ja hehkutin tätäkin vaivattomuuden tunnetta omassa olemisessani asiaankuuluvan hetkisen ja sitten kurvasin takaisin ostosparasiitin parkkipaikkasuohon. Tällä kertaa käännyin vasemmalle, sitten oikealle ja uudelleen oikealle ja hups, taas olin ulkona ostosparasiitista. Tällä tiellä u-käännös ei ollut mehdollinen eli oli ajettava pari mailia eteenpäin, jotta pystyin kääntymään takaisin ja parkkeerasin auton ensimmäiseen vapaaseen paikkaan ja istuin ihmettelemään, että onkohan kukaan muu hukannut noin neljän tuhannen neliön kauppaa? Minä olen.

Kun ensimmäisen kerran uskaltauduin yksin yhteen ns. jättihalpakauppaan (olin ihan leikellyt kuponkeja eli menin kovasti säästämään), niin olin vähän pettynyt, kun en nähnyt yhtään surullisen kuuluisaa pyjamassa ja paplarit päässä –shoppaavaa papparaista tässä kaupassa (niitä näkee enemmän toisessa saman ketjun putiikissa, minkä opin vasta myöhemmin). Sain tarvittavat hyödykkeet haalittua ihan kivuttomasti, sillä olinhan jo oppinut laittamaan lenkkarit jalkaan näille kierroksille, ja autolle kävellessäni mietin, ettei nyt tullut oikein minkäänlaista seikkailua sitten tästäkään. Kunnes se jysähti! Autoa ei ole missään. Autoja on silmänkantamattomiin riveissä A, B...G, H, mutta minun autoni on kadonnut! Onko se hinattu pois? Tähänhän sen jätin. Vai oliko se sittenkin tuonne. Vai seuraavaan riviin. Eikun siinä oli se kukkiva puu. Tuolla on semmoinen, ja tuolla, ja tuolla.... Haahuilin itku kurkussa autojen välissä ja vastaan tuli ystävällinen rouva, joka kertoi naureskellen, että hän on hukannut autonsa tänne parkkipaikalle, eikä hänen paniikkinappulansa ei toimi. Siunattu paniikkinappula! Sitä kun painaa, niin auto alkaa piipata ja sittenhän voi suunnata äänen suuntaan. Auto löytyi ja löysimmepä vielä ystävällisen rouvankin auton, joten päivä oli pelastettu.

Jos siis onnistuu hukkaamaan autonsa avoimelle kentälle, on tietenkin oletettavaa, että se hukkuu vielä helpommin kammoamiini parkkihalleihin, joita välttelin varsin pitkään. Seitsemänkerroksisessa hallissa se paniikkinappulan äänimerkki kaikuu aika sievoisesti, minkä perusteella on varsin haastavaa määritellä kuuluuko ääni kaksi kerrosta alempaa vai kolme ylempää, mutta elämä opettaa, eikä vastaavia katoamistapauksia tapahdu allekirjoittaneelle enää kuin ehkä kerran tai kaksi vuodessa.

Myös vuosi on muuttanut muotoaan. Kyllä, se kuluu entistä nopeammin, mitä ei ehkä voi laittaa pelkästään maastamuuton piikkiin, mutta se myös rytmittyy uudella tavalla. Uudesta vuodesta hypätään paikalliseen itsenäisyyspäivään (4.7.) eli sekä Vappu että juhannus ovat kadonneet taivaan tuuliin. Väliin on ripoteltu jotain Martin Luther Kingin ja muiden presidenttien päiviä, jolloin valtiolliset virastot ovat kiinni, mutta jolleivat koulubussit katoaisi katukuvasta, niin kukaan ei muistaisi kyseisiä päiviä olevankaan. Syksyllä alkaa puolentoista kuukauden Halloween, jota seuraa puolentoista kuukauden Kiitospäivä ja vuosihan huipentuu sitten kahden kuukauden mittaiseen ostoshysteriaan. Minkä takia joulua juhlitaan tasan se yksi päivä, sillä jotenkinhan se överiksi mennyt alennusmyyntikautta seuraava ostosvyöry on kyettävä maksamaan.

Vuodenkierto pohjois-Carolinassa on vakiintunut suurinpiirtein seuraavanlaiseksi: Helmikuisena maanantaiaamuna heräämme kesään ja narsissit puskevat maasta. Iltapaivällä tulee sadekuuro ja heittää päälle raekuuron. Yöllä seuraa pakkanen ja tiistaina saamme herätä kauniiseen kuuraan autotallin katolla. Tiistai-illasta alkaa kolmen päivän sadekausi, jolloin maa tulvii ja ruohikko kiittää. Sitten onkin jo kesä ja rapiat 25 astetta auringonpaistetta. Siinä se vuosi taas meni! Kyllä, meillä on noin neljä vuodenaikaa, jotka kiertävät kehää noin jotain kertaa vuodessa paitsi ettei juuri koskaan sada lunta. Ja se on hyvä se.