Katan tarinoita

Minulla ei ole tapana pohtia, mitä olisi pitänyt tehdä eri tavalla, saati katua tekemiäni asioita eikä edes tekemättömyyksiäni. Mutta ainahan sitä on jollain lailla jälkiviisas ja näkee asioita laveammalla perspektiivillä jälkikäteen. Mitä siis olen viimeisien vuosien aikana oppinut? Ainakin sen, että ihminen on sopeutuvainen olento, joka siltikin pitää härkäpäisesti kiinni monista tavoistaan. Mitä enemmän ulkoiset olosuhteet myllertyvät, sitä kipeämmin takertuu joihinkin mitättömiin toimintamalleihinsa, joista kuvittelee löytävänsä turvaa. Tämä on normaali prosessi, mutta on myös hyvä huomata milloin noista omatekemistä turvamekanismeista kannattaisi (yrittää) luopua. Itse olen vasta viimeisen vuoden aikana pystynyt näkemään oman olemiseni loogisesti tähän hetkeen kuuluvana. Tästä yliyrittämisestä olisi kannattanut luopua jo aikaisemmin. Kyllä, uuteen maahan sopeutuminen vie aikaa ja energiaa, mutta jossain vaiheessa voisi lakata itsensä liiallisen sopeuttamisen. Olisi jo pari

Keski-ikäinen elämäni on heittelehtimistä voimaannuttavien elämysten ja tuudittavien rutiinien välimaastossa. Rakastan omaa sänkyäni, tyynyäni ja makuuhuoneeni ääniä eli nukun parhaiten tutussa paikassa ja omalla tyynyllä, mutta jo kokemuksestakin tiedän, että ihminen oivaltaa asioita ja kehittyy vain, kun kokeilee uusia juttuja ja uskaltaa kokemattomille poluille. Kumpaan suuntaan tässä siis oikeastaan pitäisi tallustaa? Juuri nyt on aika kokea, mennä ja uskaltaa. Lapsi on lentänyt pesästä ja rahaakin pitäisi olla. Vaikka eihän sitä koskaan ole tarpeeksi eli kaikki menee mikä tulee, mutta mihinkäs sitä säästämään (sairastumisen varalle, koska Ameriikassa eletään; tai vieläkin enemmän eläköitymistä ajatellen). Mutta ainakin aikaa on, kun ruuhkavuosista on jo selvitty (aika ihana asia muuten, olen melkein viiskymppisenä ruuhkista vapaa). Sitten vielä pitäisi ylittää se muualla nukkumisen kynnys. Tämä ei tietenkään koske vain nukkumista. Minulle hiuksianostattavan tärkeiksi rutiineik

Joskus, tai itseasiassa aika usein,  elämässä on hetkiä, jolloin ennakkosuunnittelu ei mennytkään ihan putkeen. Tarkoitan sekä sellaisia pikkujuttuja, kuten asiakas joutuu peruuttamaan jostain syystä, ja sinulla on puolitoista tuntia aikaa vain olla, mutta myös isompia pettymyksiä, kuten talokauppa menee sivu suun tai suunnitellusta lomamatkasta ei tulekaan mitään. (Tässä en tarkoita mitään sellaista seikkaa, joka pakottaa katsomaan suoraan silmiin sitä viimeistä vaihtoehtoa eli en ajattele vakavaa sairastumista ja läheisen kuolemaa.) Miten silloin käyttäydyt, mitä mietit ja mihin suuntaat ajatuksesi ja toimintasi? Minä olen aina ollut ns. toiminnan ihminen eli mitään ei ole surtu sen enempää vaan on vain siirrytty seuraavan suunnitelman kimppuun ja jatkettu syöksymistä eteenpäin. Pikkuasioissa tämä syvälle sullottu suru on tullut ilmi ärtymyksenä ja ihmisten syyttelynä, isommissa mittakaavoissa vittuuntumisena ja turhautumisena eli läheisille kiukutteluna ja viikonloppuviinin hetki