Keski-ikäinen elämäni on heittelehtimistä voimaannuttavien elämysten ja tuudittavien rutiinien välimaastossa. Rakastan omaa sänkyäni, tyynyäni ja makuuhuoneeni ääniä eli nukun parhaiten tutussa paikassa ja omalla tyynyllä, mutta jo kokemuksestakin tiedän, että ihminen oivaltaa asioita ja kehittyy vain, kun kokeilee uusia juttuja ja uskaltaa kokemattomille poluille. Kumpaan suuntaan tässä siis oikeastaan pitäisi tallustaa?
Juuri nyt on aika kokea, mennä ja uskaltaa. Lapsi on lentänyt pesästä ja rahaakin pitäisi olla. Vaikka eihän sitä koskaan ole tarpeeksi eli kaikki menee mikä tulee, mutta mihinkäs sitä säästämään (sairastumisen varalle, koska Ameriikassa eletään; tai vieläkin enemmän eläköitymistä ajatellen). Mutta ainakin aikaa on, kun ruuhkavuosista on jo selvitty (aika ihana asia muuten, olen melkein viiskymppisenä ruuhkista vapaa). Sitten vielä pitäisi ylittää se muualla nukkumisen kynnys.
Tämä ei tietenkään koske vain nukkumista. Minulle hiuksianostattavan tärkeiksi rutiineiksi ovat nousseet mm. aamukahvi, viinilasillinen (tai kaksi) perjantai-iltana tai vaikkapa määrätty kävelylenkki määrätyssä puistossa. Olen myös ylenpalttisen kiinnittynyt tapaani kirota kanssa-autoilijoita ja erityisesti halveksimaan ihmisten muovikassikaaosta jokaisessa ruokakaupassa. Tässä taannoin odottelin siskoa istuksien Harris Teeterissä ja ihan vaan huvikseni laskeskelin kuinka monella ihmisellä oli mukava oma kauppakassi. Noin puolen tunnin saldo oli VIIDELLÄ eli kihisin ja paukuin pyhää raivoa pääni sisässä ja madoin kaikki Ameriikan asukkaat alimpaan helvettiin. Miksi? En todellakaan tiedä. Ei ainakaan hyvän mielen takia.
Miksi toistuvasti torpedoin muiden ihmisen tekemisiä, mutten yritä millään tavalla muuttaa asioita? Onko haluni `sopeutua` mennyt niin pitkälle, että mieluummin olen hiljaa kuin sanon oman mielipiteeni, jota joudun sitten perustelemaan. Kyllä minulla perusteluja riittäisi, mutta vältän niin kovasti provosoimasta eli välttelen konflikteja, että olen vakuutanut itsenikin uskomaan, että tässä iässä olen vain oma itseni ja olen jo nuoruudessa maailmani parantanut.
Iän tuoman varmuuden savuverholla uskallan kävellä pois ja valita seurani, mutta onko se sittenkään uskallusta vai jotain muuta; ehkäpä ihan päinvastaista.
Olen edelleen tuntemattomine seurassa hyvin varovainen mielipiteissäni ja ystäväpiirini tiivistyy koko ajan. Olen siirtynyt ulos mamukuplasta, mutta vielä melko varovainen mielipiteissäni, koska koen tietoni kovin suppeaksi. Toisaalta heittäytyminen uuteen kulttuuriin minun taustallani on ollut varsin helppoa ja osaan tietoisesti katsoa yhtä hyvin taaksepäin kuin sivuillenikin eli käsitän mitä ympäristössäni tapahtuu. Rutiinini ja toimintapani ovat silti edelleen suomalaisia ja tässä on se suomalainen aukko: olisi osattava täydellisesti ennenkuin osaamisen voi myöntää. Silti minulla on osaamista, ymmärrystä ja koulutusta enemmän kuin suurella osalla kanssaeläjistäni.
Rutiinini on (sisäinen) valittaminen ja asioiden huonommuuden näkeminen. Se on turvallista ja sitä voi tehdä koko ajan kenenkään tietämättä ja lopputuloksena on oman mielen pitäminen maassa ja asioiden näkeminen negatiivissävytteisinä. Silti haluan paljon enemmän; oppia, kokea, ymmärtää ja käsittää. Analysoida oppimaani ja välittää käsityksiäni monessa asiassa. Olenhan sielultani opettaja, joka pystyy ohjaamaan ja reflektoimaan oppimista(an). Silti käpristelen oppimisen perusasioiden kanssa: uuden oppiminen on tavoitteellista toimintaa, joka edellyttää vanhasta poisoppimista ja käsityskyvyn laventamista.
Se on se vanhasta poisoppiminen aikalailla kiven takana tässä iässä ja tässä kropassa. Rutiinien turvasta on niin helppo heitellä kehittymisehdotuksia muille. Mistä löytyisi roima annos uskallusta, heittäytymistä ja intoa suunnata uudelle avoimemmalle polulle? Miten rikkoa päänsisäinen mitättömyyden kehä?
Juuri nyt on aika kokea, mennä ja uskaltaa. Lapsi on lentänyt pesästä ja rahaakin pitäisi olla. Vaikka eihän sitä koskaan ole tarpeeksi eli kaikki menee mikä tulee, mutta mihinkäs sitä säästämään (sairastumisen varalle, koska Ameriikassa eletään; tai vieläkin enemmän eläköitymistä ajatellen). Mutta ainakin aikaa on, kun ruuhkavuosista on jo selvitty (aika ihana asia muuten, olen melkein viiskymppisenä ruuhkista vapaa). Sitten vielä pitäisi ylittää se muualla nukkumisen kynnys.
Tämä ei tietenkään koske vain nukkumista. Minulle hiuksianostattavan tärkeiksi rutiineiksi ovat nousseet mm. aamukahvi, viinilasillinen (tai kaksi) perjantai-iltana tai vaikkapa määrätty kävelylenkki määrätyssä puistossa. Olen myös ylenpalttisen kiinnittynyt tapaani kirota kanssa-autoilijoita ja erityisesti halveksimaan ihmisten muovikassikaaosta jokaisessa ruokakaupassa. Tässä taannoin odottelin siskoa istuksien Harris Teeterissä ja ihan vaan huvikseni laskeskelin kuinka monella ihmisellä oli mukava oma kauppakassi. Noin puolen tunnin saldo oli VIIDELLÄ eli kihisin ja paukuin pyhää raivoa pääni sisässä ja madoin kaikki Ameriikan asukkaat alimpaan helvettiin. Miksi? En todellakaan tiedä. Ei ainakaan hyvän mielen takia.
Miksi toistuvasti torpedoin muiden ihmisen tekemisiä, mutten yritä millään tavalla muuttaa asioita? Onko haluni `sopeutua` mennyt niin pitkälle, että mieluummin olen hiljaa kuin sanon oman mielipiteeni, jota joudun sitten perustelemaan. Kyllä minulla perusteluja riittäisi, mutta vältän niin kovasti provosoimasta eli välttelen konflikteja, että olen vakuutanut itsenikin uskomaan, että tässä iässä olen vain oma itseni ja olen jo nuoruudessa maailmani parantanut.
Iän tuoman varmuuden savuverholla uskallan kävellä pois ja valita seurani, mutta onko se sittenkään uskallusta vai jotain muuta; ehkäpä ihan päinvastaista.
Olen edelleen tuntemattomine seurassa hyvin varovainen mielipiteissäni ja ystäväpiirini tiivistyy koko ajan. Olen siirtynyt ulos mamukuplasta, mutta vielä melko varovainen mielipiteissäni, koska koen tietoni kovin suppeaksi. Toisaalta heittäytyminen uuteen kulttuuriin minun taustallani on ollut varsin helppoa ja osaan tietoisesti katsoa yhtä hyvin taaksepäin kuin sivuillenikin eli käsitän mitä ympäristössäni tapahtuu. Rutiinini ja toimintapani ovat silti edelleen suomalaisia ja tässä on se suomalainen aukko: olisi osattava täydellisesti ennenkuin osaamisen voi myöntää. Silti minulla on osaamista, ymmärrystä ja koulutusta enemmän kuin suurella osalla kanssaeläjistäni.
Rutiinini on (sisäinen) valittaminen ja asioiden huonommuuden näkeminen. Se on turvallista ja sitä voi tehdä koko ajan kenenkään tietämättä ja lopputuloksena on oman mielen pitäminen maassa ja asioiden näkeminen negatiivissävytteisinä. Silti haluan paljon enemmän; oppia, kokea, ymmärtää ja käsittää. Analysoida oppimaani ja välittää käsityksiäni monessa asiassa. Olenhan sielultani opettaja, joka pystyy ohjaamaan ja reflektoimaan oppimista(an). Silti käpristelen oppimisen perusasioiden kanssa: uuden oppiminen on tavoitteellista toimintaa, joka edellyttää vanhasta poisoppimista ja käsityskyvyn laventamista.
Se on se vanhasta poisoppiminen aikalailla kiven takana tässä iässä ja tässä kropassa. Rutiinien turvasta on niin helppo heitellä kehittymisehdotuksia muille. Mistä löytyisi roima annos uskallusta, heittäytymistä ja intoa suunnata uudelle avoimemmalle polulle? Miten rikkoa päänsisäinen mitättömyyden kehä?
Kommentit
Lähetä kommentti