Siirry pääsisältöön

Kirjoittamisesta


Kirjoittaminen on kummallinen prosessi, sillä joskus se sujuu ja välillä taas ei millään. Juurikin olen jo viikon odottanut sellaista päivää, jolloin olisi aikaa istahtaa ja kirjoittaa, mutta nyt kun on aikaa, mahdollisuus ja läppäri viritelty paikalleen, ei ole yhtikäs mitään sanottavaa. Koita siinä sitten pakolla jotain räpeltää.

Kun vaikka teatterissa on aina se ohjaaja, joka sanoo mitä tehdä. Ja jossei ohjaajaa innosta, niin se voi aina katsoa siitä käsikirjoituksesta ja sitten antaa mennä. Mutta sen käsikirjoituksen on siis joku ihan yksin ja unohtuneena jossain kahvilassa istuksien kirjoittanut.

Itse tulin ihan vasiten kirjakauppaan tätä rustaamaan ajatellen, että ne sanat tuolta kirjoista jotenkin hyppäisivät ja sillä lailla avittaisivat minua eteenpäin, mutteivathan ne. Luulen sen johtuvan siitä, että kaikki sanat ovat täällä vääränkielisiä. Ei siis ollut hyvä valinta tämä kahvila/kirjakauppa. Koska täällä on vain kolme töpselinpaikkaa, johon virtajohdon voi kiinnittää eli tappeluhan siinä tulee ja nopeat ovat jo syöneet kaiken. Täällä ei myöskään ole yhtään sohvaa tai muuta looshia tai sellaiseksi luokiteltavaa lepopaikkaa, joten takamuskin tässä puutuu. Kirjoja kyllä on, sekä lehtiä, pelejä, leluja, kaikkea krääsää, äänikirjoja, DVD:itä ja sitten vielä toinen kerros lisää kirjoja, mutta inspiraatiota on tästä paikasta turha hakea.

Seuraavalla kerralla menen kyllä jonnekin, missä kahvista joutuu maksamaan yli kuusi taalaa, jotta saan riittävän inspiroivan ympäristön. Voisin siis mennä kotiani lähimpään kahvilaan, mutta siellä on aina liian kova tuuletus ja jo kymmenessä minuutissa tulee niin vilu, etteivät sormet enää liiku läppärillä. Sitten voisin mennä seuraavaksi lähimpään, siellä on siis ehkä ihan paras kahvi, muttei koskaan parkkipaikkaa lähellä, joten läppäriä saa kanniskella pitkin poikin ja sehän se jo ajatuksenakin uuvuttaa. Yhden lähikuppilan olen jo kokonaan listaltani hylännyt, koska siellä sain kerran kylmää kahvia. Sinne menen vaan silloin, kun kaverit pyytää.

Voisin myös ajella keskustan liepeille, mutta siihen ei ole näin lounasajan jälkeen enää aikaa, koska en halua istua neljän viiva seitsemän ruuhkassa kotio tullessa, ja niissäkin on aina se jännittävä parkkipaikan odotteluvaihe, johon tuskastun jo ajatuksen tasolla. Lähiostarin kirjakauppaan en viitsi mennä, sillä koko ostari on alkanut luisua alaspäin ja olenpa jo kahdesta ampumistapauksesta kyseisessä paikassa kuullut. Sitäpaitsi siellä joutuu vessaan kulkemaan jotain kymmenen minuutin päähän, eli ei vaan pysty aina runnomaan läppäriä ja muita tykötarvikkeita kassiin, kun keski-ikäisen luonto kutsuu sillä lailla aika frekventaalisesti. (Jos se vessa on näkösällä, niin uskallan vielä jättää ikivanhan toshibani siksi hetkeksi päydälle ihan vaan koska niin kaikki muutkin tekevät.)
Toiseksi järkevintä olisi mennä omalle klubille, jota ensimmäisellä kielelläni punttisaliksi kutsuisin, mutta siellä kahvi on keskinkertaista (joskin halpaa) ja sitten takaraivossa ei jylläisi minkäänsortin inspiraatio, vaan enemmänkin pakottava tarve tuijottaa kelloa ja miettiä, montako minuuttia tässä saa vielä hyvällä omallatunnolla istuksia ennenkuin sinne salin puolelle olisi kertakaikkiaan pakko raahautua. Sillä niin klubilainen en vielä ole, että pelkästään kirjoittamaan tuohon miljoonan neliön huonoon omaantuntoon perustuvaan laskelmointitilaitokseen menisin.

Kaikkein järkevintä olisikin kai istua kotona oman työpöydän ääressä, jolloin läppäriä ei tarvitsisi alunperinkään pakata laukkuun, mutta silloin jäisi ihana, ihan vain tätä tarkoitusta varten osavaltion pääkaupungista haettu feikkinahkalaukku käyttämättä. Eikä se sovi. Kuten ei sovi oma koti ja inspiraatiokaan, sillä pesemättömän ikkunat, kuuraamaton jääkaappi, hämähäkinseiti, pyykkihuoneen lattialle kasattu lakanakasa ja helvetinkone, jota paikalliset kutsuvat imuriksi.

Olisi kai siis taas palattava entisen työpaikkani alakerran kahvilaan, jossa on melkein kaikki kohdillaan: hyvä kahvi, kauheasti ihmisiä, liian kova musiikki ja keskinkertainen palvelu. Mutta kun siellä sain sen ensimmäisen kirjoitusprojektini hyvää vaiheeseen, niin se on kuin kotiin menisi. Paitsi, että satun nyt juuri olemaan täällä toisaalla, jossa sain vihdoinkin töpselipaikan ja asettelin villasaalini, joka talvitakin virkaa hoitaa, takamuksen alle pehmikkeeksi. Eihän tätä nyt heti voi luovuttaa. Ja ensin on myös tutkittava kaikki kirjauutuudet ja otettava mielenkiintoisimmista kuvat, jotta voi ne sitten tilata äänikirjana kuunneltavaksi.

Eli ihan pakko on nyt istua tässä ja runnottava niin kauan, että tekstiä alkaa tulla ja miettiä sen laatua ja muita kvalitatiivisia kriteereitä sitten myöhemmin. Nyt kun on tämä ajatusmyrsky -vaihe. Uskon ja toivon, että näitä juttusia alkaa tänne kakkosblogiin tipahdella tänä keväänä. Semmoinen olisi nyt vakaa aikomus.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Keskellä

Ihminen on kummallinen olio ja uskaltaisikohan sitä sanoa, että ihmisistä eritoten naisihmiset ne vasta erinomaisen oudosti tuppaavat käyttäytymään. Tai ainakin minusta tuntuu usein siltä, että miehet ovat paljon ennalta-arvattavimpia, ainakin keski-iässä. Minä olen vihdoinkin tunnustanut itselleni, että tykkään hirmuisesti kirjoittaa ja sillä lailla hennosti hivellä oman rakkaan kieleni tuiverruksia, varsinkin kun tätä nykyä elän ympäristössä, jossa kuulee kaikkea muuta kuin rakasta kotomaista. Siksipä olen nauttinut kovasti blogin pitämisestä ja suoltanut sinne mitä eriskummallisimpia tekstinpätkiä itsestäni ja elämästäni. Tuon blogin tavoite on ollut (ja on edelleen) kertoa kuulumisia ja pieniä oivalluksia siitä, millaista on elää elämäänsä toisessa todellisuudessa ja yrittää sopeutua alati muuttuvaan maailmaan. Blogini tavoite on ollut avata joitain osia omasta elämästä ja kertoa kuulumia, eli olla eräällä tavalla autenttinen ja tosi. Enkä tokikaan väitä, että siellä olisi koko

Elämän mittasuhteet

Kun muuttaa toiseen maahan, niin tuntuu että kaikki mittasuhteet heittävät häränpyllyä. Täällä Amerikassa siis ihan konkreettisestikin, mutta elämässä ja toiminnassa myös muuten. Itse en ole lainkaan numeroihminen, joten markoista euroihin tottuminen vei monta vuotta, ja sitten iskikin jo eteen tämä euroista taaloihin, mikä tosiasiassa oli helpompaa, kun saattoi ajatella summittaisesti yksi melkein yhteen eikä sekoittaa mukaan kertolaskuja. Mutta maileihin, jalkoihin ja gallonoihin oli opeteltava ihan alusta alkaen, mikä teki asioista hankalia, aikaavieviä ja aivokapasiteettia kuluttavia. Minulle oli kertaikaikkisen mahdotonta verrata bensan hintaa Suomessa (kallista) ja Pohjois-Carolinassa (halpaa), koska toisessa tankataan litroja ja toisessa gallonoita. Ja gallonahan on siis jotain kolme -viiva-neljä litraa. Missä kapasiteetissa minun oletettiin ostavan maitoa meidän kolmihenkiselle perheelle. Aika pian alkoi jäädä maidot ostamatta, sillä eihän niitä jaksanut käsitellä, eikä s

Ruokakaupoista

Enpä  olisi ikinä osannut ennakoida, kuinka vaikeaa oikeanlaisen ruokakaupan löytäminen olisi! Ruoka on aika olennainen osa ihmisen elämää, eikä minun mielestäni ole ollenkaan sama mitä suuhunsa laittaa. Mitä viisaammaksi elän, sitä tarkemmaksi ruokavaliota on ollut pakko muuntaa, jotta pysyy terveen kirjoissa. Hyvin usein minulla on ikävä sekä K-markettia, johon kävelin sen minuutin, että Citymarkettia, johon autolla kerran viikossa hurautin. Asumme paikassa, josta pääsee kävellen lähimpään ruokakauppaan alle kymmenessä minuutissa. Meillä on sinne jäsenyyskortti, jolla saa alennuksia ja aika paljon kaksi yhden hinnalla -tarjouksia. Paras (tai pahin) sesonkitarjous on mielestäni Coca-Cola-tuotteista: jos ostat kolme laatikollista juomaa (sisältää 20 tölkkiä), saat toiset kolme kaupan päälle. Eli meillekin ostetaan pari kertaa vuodessa 120 tölkkiä kyseisen firman tuotteita (lapselle Spriteä pääsääntöisesti). Eli ihan oikeasti tuota helvetinjuomaa saa paljon halvemmalla kuin puhdast