Siirry pääsisältöön

Kadunko? Uskallanko?

Minulla ei ole tapana pohtia, mitä olisi pitänyt tehdä eri tavalla, saati katua tekemiäni asioita eikä edes tekemättömyyksiäni. Mutta ainahan sitä on jollain lailla jälkiviisas ja näkee asioita laveammalla perspektiivillä jälkikäteen. Mitä siis olen viimeisien vuosien aikana oppinut?

Ainakin sen, että ihminen on sopeutuvainen olento, joka siltikin pitää härkäpäisesti kiinni monista tavoistaan. Mitä enemmän ulkoiset olosuhteet myllertyvät, sitä kipeämmin takertuu joihinkin mitättömiin toimintamalleihinsa, joista kuvittelee löytävänsä turvaa. Tämä on normaali prosessi, mutta on myös hyvä huomata milloin noista omatekemistä turvamekanismeista kannattaisi (yrittää) luopua. Itse olen vasta viimeisen vuoden aikana pystynyt näkemään oman olemiseni loogisesti tähän hetkeen kuuluvana. Tästä yliyrittämisestä olisi kannattanut luopua jo aikaisemmin.

Kyllä, uuteen maahan sopeutuminen vie aikaa ja energiaa, mutta jossain vaiheessa voisi lakata itsensä liiallisen sopeuttamisen. Olisi jo pari vuotta sitten kannattanut lakata välittämästä mitä muut minusta ajattelevat ja kulkea omaa polkuaan. Kannattaisi olla avoimempi asioille, eikä jämähtää omiin tavoiteasetelmiinsa silloin, kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Kannattaisi pysähtyä nauttimaan saavutuksistaan ennen kuin kiihdyttää eteenpäin. Jälkiviisaudesta etuviisauteen eli oman minän joustavuuteen sopisi pyrkiä.

Olen siis lähestymässä elämäni taitekohtaa, keski-ikää ja ns. ruuhkavuosia. Minusta tuntuu, että olen toistanut tätä ajatusta nyt jo liiankin pitkän aikaa kierrelläkseni ja kaarrellakseni nuoruuteni raunioilla. Mutta kai tämä on nyt vaan saatava ulos itsestä, jotta voi suunnata uusiin tuuliin ja ilmavimmille ajatuskuvioille. Aion kuitenkin lopettaa maahanmuuton syyllistämisen eli katsoa tosiasioita silmiin: olen kuolevainen ihminen tässä ruumiissa. Tuon lausahduksen ensimmäinen osio herättää melkomoista kauhua, mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri. Toinen osio taas asettaa rajoituksia, joita en ole tähän asti hyväksynyt: minulla on vain tämä yksi ruumis, joka on alkanut muistuttaa itsestään joka päivä.

Tässä vaiheessa olisi kovasti helppoa syyttää omaa tyhmyyttään ja tekemättömyyttään: miksi en nuorena urheillut enemmän (no kun ei selkä kestänyt), miksi en karistanut ylimääräisiä kiloja (silloin, kun se teoriassa olisi vielä ollut ´helppoa´) tai miksi valitsin tämän (fyysisestikin raskaan) ammatin? Miksi muutin USAan? Miksi en voittanut lotossa?

Eikä minulla ole ensimmäistäkään tekosyytä, miksi en voisi nyt urheilla enemmän, karistaa nämä kilot tai voittaa lotossa! Enkä oikein voi syyttää tänne muuttoa siitä, ettei enää ole tarvetta raataa kahdessa työssä tai huolehtia ikääntyvistä vanhemmista. En ole enää (virallisesti) vastuussa edes lapsestani, joten on vaan pakko katsoa peiliin: juuri nyt voin tehdä ihan mitä haluan. Silti edelleen olisi helpompi sännätä sinne tänne ja ilmoittautua joka paikkaan ja sitten uupua kaikkeen.

Kun oppisi elämän taitekohdissakin tekemään itselleen parhaat valinnat!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämän mittasuhteet

Kun muuttaa toiseen maahan, niin tuntuu että kaikki mittasuhteet heittävät häränpyllyä. Täällä Amerikassa siis ihan konkreettisestikin, mutta elämässä ja toiminnassa myös muuten. Itse en ole lainkaan numeroihminen, joten markoista euroihin tottuminen vei monta vuotta, ja sitten iskikin jo eteen tämä euroista taaloihin, mikä tosiasiassa oli helpompaa, kun saattoi ajatella summittaisesti yksi melkein yhteen eikä sekoittaa mukaan kertolaskuja. Mutta maileihin, jalkoihin ja gallonoihin oli opeteltava ihan alusta alkaen, mikä teki asioista hankalia, aikaavieviä ja aivokapasiteettia kuluttavia. Minulle oli kertaikaikkisen mahdotonta verrata bensan hintaa Suomessa (kallista) ja Pohjois-Carolinassa (halpaa), koska toisessa tankataan litroja ja toisessa gallonoita. Ja gallonahan on siis jotain kolme -viiva-neljä litraa. Missä kapasiteetissa minun oletettiin ostavan maitoa meidän kolmihenkiselle perheelle. Aika pian alkoi jäädä maidot ostamatta, sillä eihän niitä jaksanut käsitellä, eikä s

Miksi syöminen on niin vaikeaa?

Ajattelin jatkaa vielä ruuasta ja syömisestä, sillä onhan se nyt jokapäiväinen asia. Terveellisen ja hyvälaatuisen ruuan löytäminen on kallista ja haastavaa, sillä terveellisyyteen liittyviin lupauksiin ei kannata sokeasti luottaa. Kaikesta huolimatta tykkään syödä ulkona ja poistun varsin usein kotoa jonnekin lounaalle (kun taas mies tulee liki joka päivä töistä kotiin syömään kotiruokaa). Missä siis syön? Työmaaruokaloita täällä ei ole, eli työpaikalta on poistuttava jonnekin, mikäli mielii lämmintä ruokaa keskellä päivää. Toki töihin voi ottaa eväät eli jatkaa samalla snäkkilinjalla kuin suurin osa koululaisia, varsinkin jos vanhemmat eivät pidä ranskalaisia ja einespizzoja ruokana. (Kouluissa on myös ruokaohjelmia vähävaraisille, mutta en osaa niistä sanoa enempää; varmaa on, että tarjottava ruoka on tuota pizza-ranskalaiset -linjaa.) Tähän mies on siis kyllästynyt, sillä sopivan matkan päässä työpaikasta on rajattu määrä paikkoja, joissa käydä, ja tarjonta alkaa aika nopeast

Kahviloista ja muista oleskelupaikoista

Asun maassa, joka elää kuluttamisesta, tuhlaamisesta ja rahankäytöstä. Täällä on suurinpiirtein kaksi tapaa viettää vapaa-aikaa perheen tai ystävien kanssa. Korjaan, kolme. Kolmas on tietenkin syöminen, mutta se ei ole tämänkertaisen vuodatuksen aihe. Ensimmäinen on urheilu, tai tarkemmin sanottuna urheilun seuraaminen televisiosta, johon en myöskään teitä perehdytä, sillä en käsitä sen relevanttiutta likimainkaan tasolla, joka oikeuttaisi asian arvoimiseen. Minulle amerikkalainen jalkapallo (tai mikä tahansa muu urheilulaji, joita siis riittää) on jotain, johon en yksinkertaisesti koe mitään tarvetta perehtyä. Ei, vaikka sen yhteydessä hoituvat perhesuhteet, muotoutuvat lapsuuden perinteet ja moni muu tätä kansakuntaa yhteennyttävä asia. Ei ole minun juttuni ja piste. Myös ostelemisesta voisi kai kirjoittaa, mutta minusta isot jättimarketit, kauppakeskukset ja muut amerikkalaiset hömpötykset ovat jo niin arkipäiväistyneet Suomessakin, etten puutu niihinkään kovin syvällisesti. S