Minulla ei ole tapana pohtia, mitä olisi pitänyt tehdä eri tavalla, saati katua tekemiäni asioita eikä edes tekemättömyyksiäni. Mutta ainahan sitä on jollain lailla jälkiviisas ja näkee asioita laveammalla perspektiivillä jälkikäteen. Mitä siis olen viimeisien vuosien aikana oppinut?
Ainakin sen, että ihminen on sopeutuvainen olento, joka siltikin pitää härkäpäisesti kiinni monista tavoistaan. Mitä enemmän ulkoiset olosuhteet myllertyvät, sitä kipeämmin takertuu joihinkin mitättömiin toimintamalleihinsa, joista kuvittelee löytävänsä turvaa. Tämä on normaali prosessi, mutta on myös hyvä huomata milloin noista omatekemistä turvamekanismeista kannattaisi (yrittää) luopua. Itse olen vasta viimeisen vuoden aikana pystynyt näkemään oman olemiseni loogisesti tähän hetkeen kuuluvana. Tästä yliyrittämisestä olisi kannattanut luopua jo aikaisemmin.
Kyllä, uuteen maahan sopeutuminen vie aikaa ja energiaa, mutta jossain vaiheessa voisi lakata itsensä liiallisen sopeuttamisen. Olisi jo pari vuotta sitten kannattanut lakata välittämästä mitä muut minusta ajattelevat ja kulkea omaa polkuaan. Kannattaisi olla avoimempi asioille, eikä jämähtää omiin tavoiteasetelmiinsa silloin, kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Kannattaisi pysähtyä nauttimaan saavutuksistaan ennen kuin kiihdyttää eteenpäin. Jälkiviisaudesta etuviisauteen eli oman minän joustavuuteen sopisi pyrkiä.
Olen siis lähestymässä elämäni taitekohtaa, keski-ikää ja ns. ruuhkavuosia. Minusta tuntuu, että olen toistanut tätä ajatusta nyt jo liiankin pitkän aikaa kierrelläkseni ja kaarrellakseni nuoruuteni raunioilla. Mutta kai tämä on nyt vaan saatava ulos itsestä, jotta voi suunnata uusiin tuuliin ja ilmavimmille ajatuskuvioille. Aion kuitenkin lopettaa maahanmuuton syyllistämisen eli katsoa tosiasioita silmiin: olen kuolevainen ihminen tässä ruumiissa. Tuon lausahduksen ensimmäinen osio herättää melkomoista kauhua, mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri. Toinen osio taas asettaa rajoituksia, joita en ole tähän asti hyväksynyt: minulla on vain tämä yksi ruumis, joka on alkanut muistuttaa itsestään joka päivä.
Tässä vaiheessa olisi kovasti helppoa syyttää omaa tyhmyyttään ja tekemättömyyttään: miksi en nuorena urheillut enemmän (no kun ei selkä kestänyt), miksi en karistanut ylimääräisiä kiloja (silloin, kun se teoriassa olisi vielä ollut ´helppoa´) tai miksi valitsin tämän (fyysisestikin raskaan) ammatin? Miksi muutin USAan? Miksi en voittanut lotossa?
Eikä minulla ole ensimmäistäkään tekosyytä, miksi en voisi nyt urheilla enemmän, karistaa nämä kilot tai voittaa lotossa! Enkä oikein voi syyttää tänne muuttoa siitä, ettei enää ole tarvetta raataa kahdessa työssä tai huolehtia ikääntyvistä vanhemmista. En ole enää (virallisesti) vastuussa edes lapsestani, joten on vaan pakko katsoa peiliin: juuri nyt voin tehdä ihan mitä haluan. Silti edelleen olisi helpompi sännätä sinne tänne ja ilmoittautua joka paikkaan ja sitten uupua kaikkeen.
Kun oppisi elämän taitekohdissakin tekemään itselleen parhaat valinnat!
Olen siis lähestymässä elämäni taitekohtaa, keski-ikää ja ns. ruuhkavuosia. Minusta tuntuu, että olen toistanut tätä ajatusta nyt jo liiankin pitkän aikaa kierrelläkseni ja kaarrellakseni nuoruuteni raunioilla. Mutta kai tämä on nyt vaan saatava ulos itsestä, jotta voi suunnata uusiin tuuliin ja ilmavimmille ajatuskuvioille. Aion kuitenkin lopettaa maahanmuuton syyllistämisen eli katsoa tosiasioita silmiin: olen kuolevainen ihminen tässä ruumiissa. Tuon lausahduksen ensimmäinen osio herättää melkomoista kauhua, mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri. Toinen osio taas asettaa rajoituksia, joita en ole tähän asti hyväksynyt: minulla on vain tämä yksi ruumis, joka on alkanut muistuttaa itsestään joka päivä.
Tässä vaiheessa olisi kovasti helppoa syyttää omaa tyhmyyttään ja tekemättömyyttään: miksi en nuorena urheillut enemmän (no kun ei selkä kestänyt), miksi en karistanut ylimääräisiä kiloja (silloin, kun se teoriassa olisi vielä ollut ´helppoa´) tai miksi valitsin tämän (fyysisestikin raskaan) ammatin? Miksi muutin USAan? Miksi en voittanut lotossa?
Eikä minulla ole ensimmäistäkään tekosyytä, miksi en voisi nyt urheilla enemmän, karistaa nämä kilot tai voittaa lotossa! Enkä oikein voi syyttää tänne muuttoa siitä, ettei enää ole tarvetta raataa kahdessa työssä tai huolehtia ikääntyvistä vanhemmista. En ole enää (virallisesti) vastuussa edes lapsestani, joten on vaan pakko katsoa peiliin: juuri nyt voin tehdä ihan mitä haluan. Silti edelleen olisi helpompi sännätä sinne tänne ja ilmoittautua joka paikkaan ja sitten uupua kaikkeen.
Kun oppisi elämän taitekohdissakin tekemään itselleen parhaat valinnat!
Kommentit
Lähetä kommentti