Joskus, tai itseasiassa aika usein, elämässä on hetkiä, jolloin ennakkosuunnittelu ei mennytkään ihan putkeen. Tarkoitan sekä sellaisia pikkujuttuja, kuten asiakas joutuu peruuttamaan jostain syystä, ja sinulla on puolitoista tuntia aikaa vain olla, mutta myös isompia pettymyksiä, kuten talokauppa menee sivu suun tai suunnitellusta lomamatkasta ei tulekaan mitään. (Tässä en tarkoita mitään sellaista seikkaa, joka pakottaa katsomaan suoraan silmiin sitä viimeistä vaihtoehtoa eli en ajattele vakavaa sairastumista ja läheisen kuolemaa.) Miten silloin käyttäydyt, mitä mietit ja mihin suuntaat ajatuksesi ja toimintasi?
Minä olen aina ollut ns. toiminnan ihminen eli mitään ei ole surtu sen enempää vaan on vain siirrytty seuraavan suunnitelman kimppuun ja jatkettu syöksymistä eteenpäin. Pikkuasioissa tämä syvälle sullottu suru on tullut ilmi ärtymyksenä ja ihmisten syyttelynä, isommissa mittakaavoissa vittuuntumisena ja turhautumisena eli läheisille kiukutteluna ja viikonloppuviinin hetkittäisenä kvantitatiivisena nousuna. Lievä ärtymys ja muiden syyttely on ollut niin tavallinen toimintatapa, ettei sitä ole koskaan sen kummemmin edes omaksi tekosekseen mieltänyt. Nyt kututtaa ja sillä hyvä, ketäpä ei joskus ottaisi päähän.
Viime aikoina olen yrittänyt kyseenalaistaa tätäkin toimintatapaani. En tule koskaan pääsemään henkiseen tilaan, jossa kaikki olisi ´insallah´, ´korkeimmain kädessä´ tai olisin saavuttanut zenin tai täydellisen tasapainon, mutta jonkinasteinen asioiden hyväksyminen asioina tulisi todelliseen tarpeeseen. Elämän näennäinen hallitseminen suunnittelemalla, järkeistämällä, pankkitilin numeroiden lukumäärällä tai ystäväpiirin laajuudella nyt sattuu vaan olemaan geeneissä tai vähintäänkin äidinmaidossa imetty toimintatapa. Vai onko?
Tiedostan kovin selkeästi kuinka etuoikeutettu olen, kun voin näitäkin asioita miettiä lämpimässä kodissani ja rakastavien ihmisten ympäröimänä. Tässä elämänvaiheessa minun ei tarvitse laskea jokaista kolikkoa, vaan voin herkutella jos huvittaa, minun ei ole pakko taloudellisesti tehdä töitä neljääkymmentä tuntia viikossa jne. Suunnitelmallisuuteni ja toimintani on auttanut minua läpikäymään kaksikin suhteellisen pitkää koulutusprosessia, olen kerännyt kokemusta ja näkemystä usealta alalta työelämässä, sekä käynyt läpi aika mielenkiintoisen sopeutumisprosessin muuttaessani maata ja mannerta. Onnekseni olen myös aina ollut terve ja kohdalleni on sattunut ihania, kannustavia ja rakastavia ihmisiä. Olen kaikin puolin hyväosainen.
Silti yritän edelleen hallita elämääni ja turhaudun, kun maailma ei mataakaan minun tahtiini. Ymmärrän, että hätä- ja kriisitilanteissa elimistömme on varustautunut juuri toimintaan ja mietinnän aika on myöhemmin, mutta miksi edelleen nalkutan ja kilkutan omassa päässäni koko ajan. Jos välillä mietinkin, että missä vaiheessa elämään olen oppinut katsomaan kaikkea negaation kautta, niin olennaisinta silti olisikin kysyä: missä vaiheessa uskallan päästää vanhoista toimintatavoista irti?
On mahdollista, että jossain vaiheessa elämää sairastun (ja joudun perikatoon maksujen kanssa), tai etten jostain syystä pysty tekemään (hyvinpalkattua) työtäni ja joudun vaihtamaan ammattia (taas), tai jotain vakavaa tapahtuu läheisilleni, mutta mitä ennakkosuunnittelu tai murehtiminen asiassa sitten auttaa? Ennakoiminen toki auttaa siinä toiminnassa, jota myös monissa äkkitilanteissa tarvitaan, mutta auttaako se minua kokemaan tilanteita tavalla, jolla haluaisin ne kokea?
Osaanko nauttia nyt, jotta ei sitten myöhemmin tarvitsisi surra menetettyjä hetkiä. Voinko yrittää olla parempi ystävä nyt, jotta sitten hätätilanteessa olisi varastossa voimia joista ammentaa. Tahdonko nähdä asioissa niitä puolia, jotka eivät ehkä ole entisestä toimintatavoistani johtuen kaikkein luontaisimpia minulle, mutta jotka auttavat laventamaan näkökulmaani. Pyrinkö elämään elämääni juuri tämänhetkisessä tilanteessa pyrkien tuntemaan aitoja tunteita silloin kun ne tapahtuvat, jotta tukahdetut tunteet eivät jää kummittelemaan vanhoihin toimintatapoihin.
Minulla on kyky nähdä, tuntea ja oppia uutta, miksi en siis näkisi tuntisi ja oppisi joka päivä, enkä pyrkisi koko ajan näyttämään jollekulle, hukuttamaan tunteitani ja opettamaan omia tapojani pitäen niitä ainoina ja parhaina mahdollisina.
Joskus on istuttava portailla ja mietittävä, miksi asiakkaan sairastuminen tuntuu kuin iskulta vasten kasvoja: onko rahasumman menetys niin iso asia, että kannattaa puhista puoli tuntia, kun minun suunnitelmani ei ollutkaan täydellinen. Ja kun ihmiset (lue: nämä tyhmät amerikkalaiset) eivät milloinkaan opi ajamaan autoa samalla tavalla kuin sinä, niin kannattaako asian antaa erittää stressihormoneja joka jeesuksen päivä?
On tässä vielä oppimista ja työsarkaa.
Minä olen aina ollut ns. toiminnan ihminen eli mitään ei ole surtu sen enempää vaan on vain siirrytty seuraavan suunnitelman kimppuun ja jatkettu syöksymistä eteenpäin. Pikkuasioissa tämä syvälle sullottu suru on tullut ilmi ärtymyksenä ja ihmisten syyttelynä, isommissa mittakaavoissa vittuuntumisena ja turhautumisena eli läheisille kiukutteluna ja viikonloppuviinin hetkittäisenä kvantitatiivisena nousuna. Lievä ärtymys ja muiden syyttely on ollut niin tavallinen toimintatapa, ettei sitä ole koskaan sen kummemmin edes omaksi tekosekseen mieltänyt. Nyt kututtaa ja sillä hyvä, ketäpä ei joskus ottaisi päähän.
Viime aikoina olen yrittänyt kyseenalaistaa tätäkin toimintatapaani. En tule koskaan pääsemään henkiseen tilaan, jossa kaikki olisi ´insallah´, ´korkeimmain kädessä´ tai olisin saavuttanut zenin tai täydellisen tasapainon, mutta jonkinasteinen asioiden hyväksyminen asioina tulisi todelliseen tarpeeseen. Elämän näennäinen hallitseminen suunnittelemalla, järkeistämällä, pankkitilin numeroiden lukumäärällä tai ystäväpiirin laajuudella nyt sattuu vaan olemaan geeneissä tai vähintäänkin äidinmaidossa imetty toimintatapa. Vai onko?
Tiedostan kovin selkeästi kuinka etuoikeutettu olen, kun voin näitäkin asioita miettiä lämpimässä kodissani ja rakastavien ihmisten ympäröimänä. Tässä elämänvaiheessa minun ei tarvitse laskea jokaista kolikkoa, vaan voin herkutella jos huvittaa, minun ei ole pakko taloudellisesti tehdä töitä neljääkymmentä tuntia viikossa jne. Suunnitelmallisuuteni ja toimintani on auttanut minua läpikäymään kaksikin suhteellisen pitkää koulutusprosessia, olen kerännyt kokemusta ja näkemystä usealta alalta työelämässä, sekä käynyt läpi aika mielenkiintoisen sopeutumisprosessin muuttaessani maata ja mannerta. Onnekseni olen myös aina ollut terve ja kohdalleni on sattunut ihania, kannustavia ja rakastavia ihmisiä. Olen kaikin puolin hyväosainen.
Silti yritän edelleen hallita elämääni ja turhaudun, kun maailma ei mataakaan minun tahtiini. Ymmärrän, että hätä- ja kriisitilanteissa elimistömme on varustautunut juuri toimintaan ja mietinnän aika on myöhemmin, mutta miksi edelleen nalkutan ja kilkutan omassa päässäni koko ajan. Jos välillä mietinkin, että missä vaiheessa elämään olen oppinut katsomaan kaikkea negaation kautta, niin olennaisinta silti olisikin kysyä: missä vaiheessa uskallan päästää vanhoista toimintatavoista irti?
On mahdollista, että jossain vaiheessa elämää sairastun (ja joudun perikatoon maksujen kanssa), tai etten jostain syystä pysty tekemään (hyvinpalkattua) työtäni ja joudun vaihtamaan ammattia (taas), tai jotain vakavaa tapahtuu läheisilleni, mutta mitä ennakkosuunnittelu tai murehtiminen asiassa sitten auttaa? Ennakoiminen toki auttaa siinä toiminnassa, jota myös monissa äkkitilanteissa tarvitaan, mutta auttaako se minua kokemaan tilanteita tavalla, jolla haluaisin ne kokea?
Osaanko nauttia nyt, jotta ei sitten myöhemmin tarvitsisi surra menetettyjä hetkiä. Voinko yrittää olla parempi ystävä nyt, jotta sitten hätätilanteessa olisi varastossa voimia joista ammentaa. Tahdonko nähdä asioissa niitä puolia, jotka eivät ehkä ole entisestä toimintatavoistani johtuen kaikkein luontaisimpia minulle, mutta jotka auttavat laventamaan näkökulmaani. Pyrinkö elämään elämääni juuri tämänhetkisessä tilanteessa pyrkien tuntemaan aitoja tunteita silloin kun ne tapahtuvat, jotta tukahdetut tunteet eivät jää kummittelemaan vanhoihin toimintatapoihin.
Minulla on kyky nähdä, tuntea ja oppia uutta, miksi en siis näkisi tuntisi ja oppisi joka päivä, enkä pyrkisi koko ajan näyttämään jollekulle, hukuttamaan tunteitani ja opettamaan omia tapojani pitäen niitä ainoina ja parhaina mahdollisina.
Joskus on istuttava portailla ja mietittävä, miksi asiakkaan sairastuminen tuntuu kuin iskulta vasten kasvoja: onko rahasumman menetys niin iso asia, että kannattaa puhista puoli tuntia, kun minun suunnitelmani ei ollutkaan täydellinen. Ja kun ihmiset (lue: nämä tyhmät amerikkalaiset) eivät milloinkaan opi ajamaan autoa samalla tavalla kuin sinä, niin kannattaako asian antaa erittää stressihormoneja joka jeesuksen päivä?
On tässä vielä oppimista ja työsarkaa.
Kommentit
Lähetä kommentti