Siirry pääsisältöön

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Joskus, tai itseasiassa aika usein,  elämässä on hetkiä, jolloin ennakkosuunnittelu ei mennytkään ihan putkeen. Tarkoitan sekä sellaisia pikkujuttuja, kuten asiakas joutuu peruuttamaan jostain syystä, ja sinulla on puolitoista tuntia aikaa vain olla, mutta myös isompia pettymyksiä, kuten talokauppa menee sivu suun tai suunnitellusta lomamatkasta ei tulekaan mitään. (Tässä en tarkoita mitään sellaista seikkaa, joka pakottaa katsomaan suoraan silmiin sitä viimeistä vaihtoehtoa eli en ajattele vakavaa sairastumista ja läheisen kuolemaa.) Miten silloin käyttäydyt, mitä mietit ja mihin suuntaat ajatuksesi ja toimintasi?

Minä olen aina ollut ns. toiminnan ihminen eli mitään ei ole surtu sen enempää vaan on vain siirrytty seuraavan suunnitelman kimppuun ja jatkettu syöksymistä eteenpäin. Pikkuasioissa tämä syvälle sullottu suru on tullut ilmi ärtymyksenä ja ihmisten syyttelynä, isommissa mittakaavoissa vittuuntumisena ja turhautumisena eli läheisille kiukutteluna ja viikonloppuviinin hetkittäisenä kvantitatiivisena nousuna. Lievä ärtymys ja muiden syyttely on ollut niin tavallinen toimintatapa, ettei sitä ole koskaan sen kummemmin edes omaksi tekosekseen mieltänyt. Nyt kututtaa ja sillä hyvä, ketäpä ei joskus ottaisi päähän.

Viime aikoina olen yrittänyt kyseenalaistaa tätäkin toimintatapaani. En tule koskaan pääsemään henkiseen tilaan, jossa kaikki olisi ´insallah´, ´korkeimmain kädessä´ tai olisin saavuttanut zenin tai täydellisen tasapainon, mutta jonkinasteinen asioiden hyväksyminen asioina tulisi todelliseen tarpeeseen. Elämän näennäinen hallitseminen suunnittelemalla, järkeistämällä, pankkitilin numeroiden lukumäärällä tai ystäväpiirin laajuudella nyt sattuu vaan olemaan geeneissä tai vähintäänkin äidinmaidossa imetty toimintatapa. Vai onko?

Tiedostan kovin selkeästi kuinka etuoikeutettu olen, kun voin näitäkin asioita miettiä lämpimässä kodissani ja rakastavien ihmisten ympäröimänä. Tässä elämänvaiheessa minun ei tarvitse laskea jokaista kolikkoa, vaan voin herkutella jos huvittaa, minun ei ole pakko taloudellisesti tehdä töitä neljääkymmentä tuntia viikossa jne. Suunnitelmallisuuteni ja toimintani on auttanut minua läpikäymään kaksikin suhteellisen pitkää koulutusprosessia, olen kerännyt kokemusta ja näkemystä usealta alalta työelämässä, sekä käynyt läpi aika mielenkiintoisen sopeutumisprosessin muuttaessani maata ja mannerta. Onnekseni olen myös aina ollut terve ja kohdalleni on sattunut ihania, kannustavia ja rakastavia ihmisiä. Olen kaikin puolin hyväosainen.

Silti yritän edelleen hallita elämääni ja turhaudun, kun maailma ei mataakaan minun tahtiini. Ymmärrän, että hätä- ja kriisitilanteissa elimistömme on varustautunut juuri toimintaan ja mietinnän aika on myöhemmin, mutta miksi edelleen nalkutan ja kilkutan omassa päässäni koko ajan. Jos välillä mietinkin, että missä vaiheessa elämään olen oppinut katsomaan kaikkea negaation kautta, niin olennaisinta silti olisikin kysyä: missä vaiheessa uskallan päästää vanhoista toimintatavoista irti?

On mahdollista, että jossain vaiheessa elämää sairastun (ja joudun perikatoon maksujen kanssa), tai etten jostain syystä pysty tekemään (hyvinpalkattua) työtäni ja joudun vaihtamaan ammattia (taas), tai jotain vakavaa tapahtuu läheisilleni, mutta mitä ennakkosuunnittelu tai murehtiminen asiassa sitten auttaa? Ennakoiminen toki auttaa siinä toiminnassa, jota myös monissa äkkitilanteissa tarvitaan, mutta auttaako se minua kokemaan tilanteita tavalla, jolla haluaisin ne kokea?

Osaanko nauttia nyt, jotta ei sitten myöhemmin tarvitsisi surra menetettyjä hetkiä. Voinko yrittää olla parempi ystävä nyt, jotta sitten hätätilanteessa olisi varastossa voimia joista ammentaa. Tahdonko nähdä asioissa niitä puolia, jotka eivät ehkä ole entisestä toimintatavoistani johtuen kaikkein luontaisimpia minulle, mutta jotka auttavat laventamaan näkökulmaani. Pyrinkö elämään elämääni juuri tämänhetkisessä tilanteessa pyrkien tuntemaan aitoja tunteita silloin kun ne tapahtuvat, jotta tukahdetut tunteet eivät jää kummittelemaan vanhoihin toimintatapoihin.

Minulla on kyky nähdä, tuntea ja oppia uutta, miksi en siis näkisi tuntisi ja oppisi joka päivä, enkä pyrkisi koko ajan näyttämään jollekulle, hukuttamaan tunteitani ja opettamaan omia tapojani pitäen niitä ainoina ja parhaina mahdollisina.

Joskus on istuttava portailla ja mietittävä, miksi asiakkaan sairastuminen tuntuu kuin iskulta vasten kasvoja: onko rahasumman menetys niin iso asia, että kannattaa puhista puoli tuntia, kun minun suunnitelmani ei ollutkaan täydellinen. Ja kun ihmiset (lue: nämä tyhmät amerikkalaiset) eivät milloinkaan opi ajamaan autoa samalla tavalla kuin sinä, niin kannattaako asian antaa erittää stressihormoneja joka jeesuksen päivä?

On tässä vielä oppimista ja työsarkaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämän mittasuhteet

Kun muuttaa toiseen maahan, niin tuntuu että kaikki mittasuhteet heittävät häränpyllyä. Täällä Amerikassa siis ihan konkreettisestikin, mutta elämässä ja toiminnassa myös muuten. Itse en ole lainkaan numeroihminen, joten markoista euroihin tottuminen vei monta vuotta, ja sitten iskikin jo eteen tämä euroista taaloihin, mikä tosiasiassa oli helpompaa, kun saattoi ajatella summittaisesti yksi melkein yhteen eikä sekoittaa mukaan kertolaskuja. Mutta maileihin, jalkoihin ja gallonoihin oli opeteltava ihan alusta alkaen, mikä teki asioista hankalia, aikaavieviä ja aivokapasiteettia kuluttavia. Minulle oli kertaikaikkisen mahdotonta verrata bensan hintaa Suomessa (kallista) ja Pohjois-Carolinassa (halpaa), koska toisessa tankataan litroja ja toisessa gallonoita. Ja gallonahan on siis jotain kolme -viiva-neljä litraa. Missä kapasiteetissa minun oletettiin ostavan maitoa meidän kolmihenkiselle perheelle. Aika pian alkoi jäädä maidot ostamatta, sillä eihän niitä jaksanut käsitellä, eikä s

Miksi syöminen on niin vaikeaa?

Ajattelin jatkaa vielä ruuasta ja syömisestä, sillä onhan se nyt jokapäiväinen asia. Terveellisen ja hyvälaatuisen ruuan löytäminen on kallista ja haastavaa, sillä terveellisyyteen liittyviin lupauksiin ei kannata sokeasti luottaa. Kaikesta huolimatta tykkään syödä ulkona ja poistun varsin usein kotoa jonnekin lounaalle (kun taas mies tulee liki joka päivä töistä kotiin syömään kotiruokaa). Missä siis syön? Työmaaruokaloita täällä ei ole, eli työpaikalta on poistuttava jonnekin, mikäli mielii lämmintä ruokaa keskellä päivää. Toki töihin voi ottaa eväät eli jatkaa samalla snäkkilinjalla kuin suurin osa koululaisia, varsinkin jos vanhemmat eivät pidä ranskalaisia ja einespizzoja ruokana. (Kouluissa on myös ruokaohjelmia vähävaraisille, mutta en osaa niistä sanoa enempää; varmaa on, että tarjottava ruoka on tuota pizza-ranskalaiset -linjaa.) Tähän mies on siis kyllästynyt, sillä sopivan matkan päässä työpaikasta on rajattu määrä paikkoja, joissa käydä, ja tarjonta alkaa aika nopeast

Ihana Amazon, vai kuinka?

Eikös se Amazon ole tulossa kovaa vauhtia Suomeenkin? Kun se on niin kätevää nykyään, kun kaiken saa tilattua kotiovelle ja Primellä vielä ilmaiseksi. No, onhan se, mutta kätevyydellä on hintansa. Enkä siis halua mitenkään saarnata, sillä kyllä, ajoittain käytän itsekin tuota palvelua ja tilaan kirjani Audiblen kautta, mutta asioita voi silti miettiä ja katsoa muualtakin kuin omasta navasta. Henkilökohtaisena pikku-kapinana olen kuitenkin kieltäytynut Primestä (sillä mieheltä löytyy) ja itse maksan vain yhdestä suoratoistokanavasta, nimittäin Starzista ja siitäkin vain sen takia, että halusin katsoa Outlander –sarjan, ja sain tarjouksesta jäsenyyden kuudeksi kuukaudeksi taalalla kuukausi. Ja osaan jopa ilman tyttären apua peruuttaa tämän palvelun nyt kun Outlander on katsottu! Kaikkeen iTunesin kautta toimivaan tarvitsenkin tekniikkaneron avitusta, kunnen sitten mitenkään osaa enkä pääse peruuttamaan yhtään mitään. Toisena suoratoistokanavana meillä on Netflix, joka ei jostain sy