Kiitollinen

Ihminen, jopa keski-ikäinen nainen, oppii ja omaksuu uusia asioita ihan väistämättä ja koko ajan. Osa näistä on ns. positiivisia juttuja eli asioita, joiden omaksumisen jälkeen voi taputtaa itseään tyyriisti olkapäälle (ja sitten vilkuilla ympärilleen ettei kukaan vaan nähnyt), mutta sekaan tuppautuu ihan vahingossa myös juttuja, joiden oppimisen olisi voinut jättää väliinkin. Mutta mehän olemme suvaitsevaisessa elämänvaiheessa, joten sulatamme nämä kummallisuudet ja keskitymme niihin positiivisiin puoliin.

En siis mainitse tässä sitä, että ihan huomaamattani olen alkanut röyhtäillä kotioloissa varsin estottomasti, eikä tämä ole edes ainoa mölysaaste, joka silloin tällöin elimistöni syövereistä ulos purkautuu. En kuitenkaan osoita syyttävää sormea tässäkään asiassa mihinkään suuntaan, mutta huomautanpa vain, että kun kaksi ihmistä on yhdessä enemmän kuin viisitoista vuotta, niin elimistön vitaalitoimintojen toimivuus yhtäkkiä siirtyy päivänpolttavaksi puheenaiheeksi. Vaikka se toinen osapuoli olisi ollut kuinka huomaamaton ja siveä näissä toiminnoissaan vielä silloin 15 vuotta sitten.

Mutta kaikesta tästä voi olla vain kiitollinen! Ensinnäkin ylipäänsä siitä, että joku on jaksanut katsella ryppyyntyvää pärstääsi sen parikymmentä vuotta (ehkä ne kakstehot, joilla ei tosiasiassa oikein kunnolla näe tuohon käsivarren päähän auttavat tässä) ja toiseksi tietenkin siitä, että elimistö edelleen toimii edes jollain lailla. Ja kyllä näistä kuumista henkäyksistä menisi se viimeinenkin hohto, jossei olisi kenelle kurmuttaa tai kuka hakisi taas kerran niitä villasukkia yläkerrasta/alakerrasta/kylppäristä/hukka –nimisestä paikasta heti kun lämpötila laskee alle kahdenkymmenenviiden.

Kiitollinen täytyy siis olla. Jopa siinäkin mielessä, että asuu tässä kiitollisuudelle ihan melkein kokonaisen (se ostoshysteriä alkaa kello 18 illalla eli siksi ei ihan kokonaista) päivän osoitetussa maassa. Eikä tässäkään asiassa auta enää mikään kiertely eikä kaartelu, vaan on otettava härkää sarvista: ihan tuota omaa äijää tässä täytyy kiitostella. Ihan väen vängällä minut tänne houkutteli ja siitä on ollut sitten kärsiminen kokonaiset viisi vuotta ja rapiat päälle.

Ihan tällain julkisesti olenkin sitten tämän viikon kiitollinen siitä, että tänne minut toi ja auringonpaisteeseen pakotti ihan uudella tavalla tottumaan. Eikä ole ollut ihan vähäinen prosessi tällaisen punatukkaisen löytää ne oikeat tavat ottaa tuota D-vitamiinilähdettä! On pitänyt opetella säätämään sitä seinässä seisovaa viilennystä tuovaa termostaattia sopivaan lämpötilaan monen yrityksen ja erehdyksen kautta. Joutuu joka ilta kuuntelemaan, kun se laite rämisee tuossa terassilla istuessa, ja oli ihan pakko semmoinen katollinen terassikin rakentaa. Kesäisin ei voi mennä pihalle, koska ei siis vaan voi ja jos sattuu menemään, niin joutuu myrkyttämään kehonsa aurinkosuojakertoimilla, joiden peseminen on kuuleman mukaan ihan karseaa puuhaa, jos sitä joutuu tekemään sen viisi kuukautta putkeen. Kuuleman mukaan, koska en semmoisia töklöttejä suostu käyttämään eli olen pakotettu rajoittamaan kesäistä pihallaoloaikaa ihan radikaalisti. Kyllä vaan on hankalaa.

Mutta hyvänä puolena, koska niistähän tässä piti puhua, mainitsen seuraavat seikat: syyskuu, lokakuu, maaliskuu ja huhtikuu sekä puolet helmikuusta ja toukokuusta, jos hyvin sattuu. Kiitos siis rakas mieheni, että juuri nuo kuukaudet olet elämääni tuonut, vaikka vaihtokaupassa jouduinkin sitten luovuttamaan viikon elokuusta ja kaksi heinäkuusta ainakin joka kolmas vuosi. Siis juuri sen raukean lämmön, joka viipyilee ilmassa vielä kello kuudenkin jälkeen iltasella ja aamuisen kasteen tuoksun. Ja jos jommasta kummasta olisi pakko luopua, niin tuosta aamukasteesta sitten, sillä aamuisin on usein paljon mielekkäämpää vetää peittoa korvilleen kuin hillua siellä kasteisessa heinikossa, jossa myös hämähäkkejä ahertaa tuossa koivinkosketeltavassa käsityöläistaidossaan.

On se vaan taas kerran myönnettävä, että tässä iässä ihminen nauttii suunnattomasti luonnon äänistä, tuoksuista ja tunnelmasta. Välillä iskee ihan pakottava tarve hakea niitä orvokkeja tai krysanteemeja rautakaupasta ja iskeä sormensa multaan. Eikä mikään voita veden solinaa rauhoittavan musiikin asemesta. Ja ihan vaan tiedoksi, että noin neljän vuoden asumisen jälkeen sitä alkoi jollain lailla hyväksyä, että täälläkin puolella Atlanttia vesi solisee oikein kauniisti. Siihen, että antoi äijälleen anteeksi sen, että raahasi minut puolipakolla tänne jumalan silmien eteen, menikin sitten kepeästi se viisi vuotta. Tai viisi ja puoli...