Äänestä

Elämäni ei suinkaan ole pelkkää valitusvirttä, vaan suhteellisen riemullista tarpomista viidakossa, jossa kaskaat kaskattaa ja sammakot kurnuttaa niin että heikommalta lähtee kuulo. Äänimaailma on asia, johon tottuu ja joka on syytä ottaa omakseen, jotta voi kokea turvaa ja levollisuutta.

Tai sitten äänimaailma aiheuttaa pelkoa, kun ukkosenilma räiskyttää niin, että korvan vasarat, alasimet ja mikä se kolmas olikaan aistivat myös tärinän, joka ihan valehtelematta heiluttaa taloa kaksi senttiä ilmaan. Tai ääni, joka iskeytyy sielun syvyyteen ja raapii selkärangan reunoja niin, että tekisi mieli kuristaa se ääntä päästelevä äijä lusikkalaatikolla koirajoukko naapurin pihassa. Tai mietitäänpä helpotuksen ääniä: 1. kun puhelin ei soi eikä tarvitse miettiä onko lapsella kaikki hyvin 2. kun se hemmetinmoinen räminä kuuluu taas kotikatua edeltävältä kadulta eli mies on palaamassa moottoripyöräreissultaan. (Tähän ei kuulu se pitkää hiljaista hetkeä seuraava kuorsauksenomainen sisäänveto, jolloin ei unettomuuden heikkona hetkenä pysty milläänmuotoa tuntemaan muuta kuin raastavaa vi-kututusta tuota heikkona hetkenään puolisoksi houkuttelemaansa karvaisemman sukupuolen edustajaa kohtaan.)

Minua siis nykyisellään lohduttaa ilmastointilaitteen hurina tai se älyttömän kovaääninen ambulanssin varoitushuuto, jonka olette varmasti televisiosta kuulleet. Elän sopusoinnussa (tai no, en ihan, mutta yrittäkää nyt nähdä se idea jota yritän tässä ajaa takaa) television KARJUVIEN ja äänijänteitään paukuttavien mainoslukijoiden ja ärsyttävyyteen asti maiskauttavien nuorien makasiiniohjelmaneitosten kanssa, mutta suomalainen, hunajaatippuva miespuolinen mainosääni sai minut raivon partaalle. Tykkään kantri-musiikista, mutta näiden nuorten violettitukkaisten chisujannavartiaisten sisäänvetovinkaukset saavat minut ennenkokemattoman raivon partaalle, enkä siis pysty kuuntelemaan suomipoppia juuri yhtään.

Taustalla kuuluva amerikkalainen puheensorina sen sijaan tuntuu kotoisalta, ja nyt tulee paljastus: suomalainen laahaava rytmi kuullosti itseasiassa kovin junttimaiselta (sivustakuuntelijana siis). En todellakaan ihannoi yhtään ylipirteää sirkutusta, jota silloin tällöin kuulen, mutta voisi kai sitä edes ihan pikkiriikkisen puhua niin, ettei kaikkia sananloppuja tulisi nielaistua, koska muuten puhekaveria saattaa alkaa nukuttaa. Mutta jos todellisesta junttiudesta puhutaan, niin siihen kategoriaan menee kyllä se aito ´southern women style´, jota kuulee ihailtavan paljon jo etelä-Karoliinassa: sitä ei vaan voi käsittää. Koska sitä ei pysty näin tekstin kautta autenttisesti kuvaamaan, niin kuvitelkaapa sellainen blondattu hivenen ylipainoinen ja touhukas naisihminen, joka on tottunut huolehtimaan kaikesta (ja itsestään) tehokkaasti ja tietää kaikki kylän asiat. Lisätkää siihen päälle Leevi and the Leevings –laulujen puhetapa stadilaisen nuoren naisen kuuma peruna suussa äänellä puhuttuna, niin mielikuva on valmis! Edelleenkin näitä naisia kohdatessani ihan suu auki katson, että ihanko olet tosissasi vai onko tämä jokin piilokamerakuvaus.

Äänisaaste on monille meistä ihan oikea ongelma ja ärsytyksen aiheuttaja, mutta ennakoitavuus ja tottuminen ovat kai elämisen ehtoja. Uudenlaisessa (ääni)maailmassa joutuu olemaan koko ajan vähän varuillaan, koska ei tiedä mitä odottaa. Minun empiirisen tutkimukseni mukaan tottuminen uudenlaiseen (ääni)maailmaan vie semmoisen kolme ja puoli vuotta plus miinus kuinka paljon itse voit asiaan vaikuttaa: kun tiedät, että voisit laittaa ensin sen turvavyön kiinni ja vasta sitten käynnistää auton, niin sen turvavyöpimputuksen oppii jotenkuten sietämään. Kun taas mies antaa sen mikroaaltouunin merkkipiiputuksen kuulua kaksi (siis miksi 1+1 minuuttia, miksei suoraan 2 minuuttia) kertaa, niin pyhä raivo valuu korvista jo ennen kuin hän ehtii sinne jääpalakoneelle paukuttelemaan niitä jääpalasia siihen tyhjään muovimukiin. 

Olen tässä sitten myös yrittänyt jo tovin aikaa miettiä, mikä ääni olisi mannaa korville ja emmettä sielulle, mutta en oikein keksi mitään. Ruohonleikkuri kesälauantaina on aika lähellä oikeaa, mutta siihen kyllä liittyy erinomaisen vahvasti myös sen vastaleikatun ruohon TUOKSU, joten se ei ole äänijuttu. Samoin ihailen, kaipaan ja hekumoin kuupallisen tuottamasta äänestä veden sinkoutuessa kuumille kiuaskiville, mutta siihenhän liittyy olennaisena seurauksena vartaloon kiemurteleva LÄMPÖ, joten ei sitäkään voi laskea. Tai sitten veden solina, mutta siihen liittyy liian läheisesti PISSAHÄTÄ, joten julistan parhaaksi äänimaailmakseni tyvenen hiljaisuuden, jonka voi rikkoa vain koivunlehtien havina tai kuikan huuto.