Naisen elämää

Nainen on itselleen susi ja helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät ymmärrä omaa arvoaan. Kyllä me naiset olemme häilyväisiä ja epäkurantteja ihmisiä, joille ei makseta edes samaa euroa tai dollaria kuin noille muille ihmisille. Me joko käymme töissä emmekä ole läsnä lapsillemme tai sitten emme käy ja annamme ihan vääränlaisen mallin jalkipolville. Vanha totuus, eli mikään ei ole tarpeeksi hyvää tai kaunista.

Entäs sitten suomalainen nainen? Joka on kaikkitietävä, periksiantamaton ja niin kovasti itsenäinen, että oksat pois. Saavutetuista eduista ei tingitä ja barrikadeille noustaan, kunnes täytetään vähän yli neljäkymmentä, eikä enää jaksa. Mutta silloinkin hoidetaan ensin työ ja velvollisuudet ja sitten voivotellaan, kun on kremppaa siellä ja täällä. Eikä mies ymmärrä yhtään, kun sitten itkeä tillitetään Vain Elämää lauantaina.

Minä olen kohta kuusi vuotta yrittänyt opetella elämää, jossa olisi ihan luvallista istua keskellä päivää aurinkoisella terassilla ja juoda päivän neljättä kahvikupillista. Tai vetää siihen sohvalle pitkäksensä ja lukea kirjaa just niin kauan kuin huvittaa. Mutta kun se äidin iskostama ensin työ, sitten huvi –mentaliteetti on juurtunut jonnekin kolmannen sukupolven syvyyteen, ja omalle jälkikasvullekin se on jo syötetty. Täytyy tehdä sitä ja sitten täytyy tota, jonka jälkeen täytyy vielä kolmattakin ja sen jälkeen onkin sitten niin tahvo ja pihvi, että ei jaksa muuta kuin rojahtaa siihen Netflixin eteen kokemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei jaksa lukea sivistäviä kirjoja.

Ja kaikki on itseasiassa vain omassa päässäni! Kukaan muu ei minua puske ylisuorittamaan kuin minä itse. Ja kuudessa vuodessa olen oppinut erinomaisen hyvin katsomaan entistä minääni ja arvostelemaan kuinka tyhmä olinkaan. Osaamatta edelleenkään katsoa siihen peiliin ja uskoa, että just nyt on hyvä hetki ottaa se kirja ja vetää tirsat terassilla. Ja sitten kun sen teen, niin jossain takaraivossa kolkuttaa luterilainen työetiikka vaikka luulin sen jo hukuttaneeni, hukanneeni ja hätäpäissäni hevonkuttuun houkuttaneeni.

Mutta onhan tässä jo opittukin! Omat rajat on mahdollista asettaa ja alan lähestyä optimaalista elämäntapaa, johon kuuluu vain sen verran työtä kuin jaksaa. Ja rutkasti kahvia ja istuskelua. Näistä lähtökohdista on hyvä ponnistaa ja olenkin kiitollinen siitä, että päätimme arvostaa aurinkoa ja rennonpaa elämää enemmän kuin kahta yhtäsuurta tilinauhaa. Ja ehkä vielä jonain päivänä olen pelkästään riemuissani siitä, etten ole finanssipoliittisessa vastuussa perheestäni. Tässä hetkessä osaan olla asiasta jo kiitollinen, mutta en millään mittarilla riemuissani. Hemmetti soikoon, kun ne muut ovat tämänkin jo aikaisemmin keksineet: ei se aina ole se rahan määrä, vaan elämän laatu.

Minussa asuu edelleen se intohimoinen työnarkomaani, mutta onnekseni (suuren työ  ja tuskan jälkeen) se on väistymässä taka-alalle ja olen aika innoissani siitä, että vihdoinkin osaan rajata asioita, joihin suin päin syöksyn. Tai no, niin ainakin uskottelen itselleni. Siltikin suurin pelkoni on paikalleen jämähtäminen, katkeroituminen ja asioiden näkeminen vain siltä aidan pimeämmältä puolelta (satakuntalaiset juuret ei kyllä auta tässä asiassa hevon vertaa). Itseni kanssa istuminen alkaa jo pikkuhiljaa sujua, mutta totta puhuakseni siinäkin vähän huijaan: istuminen facebookin, instagramin ja marcopolon kanssa alkaa sujua, ihan vaan oleminen on edelleen kovin hankalaa.