Siirry pääsisältöön

Mitä maasta-muutto on minulle opettanut?


Tämän tekstin otsikkoa olen joutunut miettimään varsin pitkään. Yleensä kirjoitan tekstini suurinpiirtein ajatustenvirtana (vaikka tarkoitus oli laatia mietitympiä juttuja; ehkä tämä on tämä alkuvaihe, jolloin täytyy vaan saada määrätty määrä juttuja ulos, jotta voi myöhemmin alkaa tosissaan pohtia asioita), mutta nyt jäin kiinni ajatukseen maaSTA- vai maaHANmuutto.

Omassa elämässäni olen viime aikoina (siis noin viimeiset kuusi vuotta) miettinyt tätä ikäisteni ihmisten ikuisuuspohdinta-aihiota eli sitä perimmäistä pelkotilaa siitä, että tässäkö tämä nyt sitten oli? Minun elämäni solahti sukkelammin kuin kolmivuotias äitinsä käsien alta ja loppu on sitten pelkkää laskettelua liukasta alamäkeä kohti jossain piilottelevaa, terävää kivensärmää kohti. Että jossain kohti se kummiskin karahtaa ja siihen asti vältellään totuuksia ja epävarmuuksia. Paitsi, että sitten me muutimme tänne Rapakon pelottavammalle puolelle ja ajanlaskuni lähti vähän kuin alusta.

Julistin suurin sanakääntein, että minä muutan maailmalle ja löydän vielä itseni (kun kerrankin on aikaa sitä etsiskellä). Ja niin vain kävi, että sitä etsittiin ja etsittiin ja etsittiin ja jossain kohden tuli tilanne, jossa oli joko lyötävä hanskat tiskiin tai katsottava ihan oikeasti siihen peiliin. Kuinka kauan saa velloa maaSTAmuuton syövereissä ja mamukuplassa? Loppuuko entisen ja nykyisen elämän ei-aina-niin-sulassa-sovussa tapahtuva vertaaminen milloinkaan? Antaako suomalainen kaiho periksi periamerikkalaiselle miljoonahymylle ja ylenpalttisille mahdollisuuksille?
Uskallanko milloinkaan lakata julistautumasta erilaiseksi (paremmaksi, sisukkaammaksi, suomalaisemmaksi) kuin kukaan muu koskaan? Milloin maaSTAmuuttajasta tulee maaHANmuuttaja? Kansalaisuuden vaihtamisesta en tällä haavaa vielä edes haaveile, sillä niin isoa laastaria ei ole vielä markkinoilla. 

Teoriassa ja pintaelämässä kaikki tapahtui juuri kuin oppikirjoissa (ja minähän olen muuttokirjani lukenut) eli innostuin, vittuunnuin, kyseenalaistin, sopeuduin ja kuorin kermoja kakuista. Analysoin itseäni ja suitsutin härkäpäisyyttä sekä sisua, jotka ovat tähän asti olleet (hyvän) elämäni perusrakennusaineet. Suoritin tämänkin prosessin hyvin. Taputtelin taas itseäni olkapäälle ja olin huumaantunut prosessista, jota osasin analysoidakin ihan hemmetin hyvin.

Ja sitten se kivensärmä löytyi. En minä ihan aikuisten oikeasti pysty kaikkeen tähän! Olemaan erinomainen suomalaisuuden lähetti ja omaksumaan tämän maan standardeja ja käytänteitä edes jollain lailla. En minä halua olla maaHANmuuttaja tässä ajassa, kun termistä suorastaan räjähtää konnotaatioita, joita olen itsekin siihen terävällä työurallani satamäärin iskenyt. Mutta tässä asiassahan ei ole kyse valinnasta, vaan tosiasiasta, sillä minä olen ja tulen aina olemaan maahanmuuttaja, immigrantti, muukalainen. Kaikki nämä vuodet etsin itseäni ja löysin mamun!

Se, että olen muuttanut maasta(ni) toiseen, on muuttanut ennenkaikkea turvallisuudentunnettani. Se on ravistanut ammatillisen viitekehykseni aivan toisenlaiseksi ja iskenyt kirveen hamarapuolella suoraan päin näköä. Mutta minä annoin sen tapahtua, enkä ole osannut välttämättä tarttua asioiden olennaisiin puoliin aivan optimaalisessa järjestyksessä. Välistä mentaliteettina on ollut hajota ja hallitse, eikä monella tavalla vakuuttavampi vahvuus on yhtä kuin se heikoin lenkki –toimintatavassa. Silti, tai ehkä siksi, olen monella tasolla onnistunut ja jopa menestynyt. Mutta itseltäni olen ihan yhtä hukassa kuin ennenkin.


Turvallisuudentunteen luominen vaihtuvissa ympäristöissä on aina hankalaa. Minä en tahdo päästä(ä) irti tunteesta, jonka mukaan olisin enemmän turvassa entisessä elämässäni. Voin vain kuvitella miltä kaikista Dreamers:seistä tuntuu, kun elo maassa, jossa on syntynyt, tehdään laittomaksi, sillä minulla on kotimaa, johon voinen aina palata. Vaan se sitten vähän haittaa tätä keski-ikäisen tunne-elämää: tulee ihan liikaa katselleeksi siihen peruutuspeiliin, eikä uskalla avata silmiä sille, mitä on edessä. Suo siellä ja vetelä täällä, mutta tästä eteenpäin pyrin ajattelemaan itseäni maaHANmuuttajana. Ehkä. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi syöminen on niin vaikeaa?

Ajattelin jatkaa vielä ruuasta ja syömisestä, sillä onhan se nyt jokapäiväinen asia. Terveellisen ja hyvälaatuisen ruuan löytäminen on kallista ja haastavaa, sillä terveellisyyteen liittyviin lupauksiin ei kannata sokeasti luottaa. Kaikesta huolimatta tykkään syödä ulkona ja poistun varsin usein kotoa jonnekin lounaalle (kun taas mies tulee liki joka päivä töistä kotiin syömään kotiruokaa). Missä siis syön? Työmaaruokaloita täällä ei ole, eli työpaikalta on poistuttava jonnekin, mikäli mielii lämmintä ruokaa keskellä päivää. Toki töihin voi ottaa eväät eli jatkaa samalla snäkkilinjalla kuin suurin osa koululaisia, varsinkin jos vanhemmat eivät pidä ranskalaisia ja einespizzoja ruokana. (Kouluissa on myös ruokaohjelmia vähävaraisille, mutta en osaa niistä sanoa enempää; varmaa on, että tarjottava ruoka on tuota pizza-ranskalaiset -linjaa.) Tähän mies on siis kyllästynyt, sillä sopivan matkan päässä työpaikasta on rajattu määrä paikkoja, joissa käydä, ja tarjonta alkaa aika nopeast...

Ruokakaupoista

Enpä  olisi ikinä osannut ennakoida, kuinka vaikeaa oikeanlaisen ruokakaupan löytäminen olisi! Ruoka on aika olennainen osa ihmisen elämää, eikä minun mielestäni ole ollenkaan sama mitä suuhunsa laittaa. Mitä viisaammaksi elän, sitä tarkemmaksi ruokavaliota on ollut pakko muuntaa, jotta pysyy terveen kirjoissa. Hyvin usein minulla on ikävä sekä K-markettia, johon kävelin sen minuutin, että Citymarkettia, johon autolla kerran viikossa hurautin. Asumme paikassa, josta pääsee kävellen lähimpään ruokakauppaan alle kymmenessä minuutissa. Meillä on sinne jäsenyyskortti, jolla saa alennuksia ja aika paljon kaksi yhden hinnalla -tarjouksia. Paras (tai pahin) sesonkitarjous on mielestäni Coca-Cola-tuotteista: jos ostat kolme laatikollista juomaa (sisältää 20 tölkkiä), saat toiset kolme kaupan päälle. Eli meillekin ostetaan pari kertaa vuodessa 120 tölkkiä kyseisen firman tuotteita (lapselle Spriteä pääsääntöisesti). Eli ihan oikeasti tuota helvetinjuomaa saa paljon halvemmalla kuin puh...

Kirjoittamisesta

Kirjoittaminen on kummallinen prosessi, sillä joskus se sujuu ja välillä taas ei millään. Juurikin olen jo viikon odottanut sellaista päivää, jolloin olisi aikaa istahtaa ja kirjoittaa, mutta nyt kun on aikaa, mahdollisuus ja läppäri viritelty paikalleen, ei ole yhtikäs mitään sanottavaa. Koita siinä sitten pakolla jotain räpeltää. Kun vaikka teatterissa on aina se ohjaaja, joka sanoo mitä tehdä. Ja jossei ohjaajaa innosta, niin se voi aina katsoa siitä käsikirjoituksesta ja sitten antaa mennä. Mutta sen käsikirjoituksen on siis joku ihan yksin ja unohtuneena jossain kahvilassa istuksien kirjoittanut. Itse tulin ihan vasiten kirjakauppaan tätä rustaamaan ajatellen, että ne sanat tuolta kirjoista jotenkin hyppäisivät ja sillä lailla avittaisivat minua eteenpäin, mutteivathan ne. Luulen sen johtuvan siitä, että kaikki sanat ovat täällä vääränkielisiä. Ei siis ollut hyvä valinta tämä kahvila/kirjakauppa. Koska täällä on vain kolme töpselinpaikkaa, johon virtajohdon voi kiinnittä...