Mitä maasta-muutto on minulle opettanut?

Tämän tekstin otsikkoa olen joutunut miettimään varsin pitkään. Yleensä kirjoitan tekstini suurinpiirtein ajatustenvirtana (vaikka tarkoitus oli laatia mietitympiä juttuja; ehkä tämä on tämä alkuvaihe, jolloin täytyy vaan saada määrätty määrä juttuja ulos, jotta voi myöhemmin alkaa tosissaan pohtia asioita), mutta nyt jäin kiinni ajatukseen maaSTA- vai maaHANmuutto.

Omassa elämässäni olen viime aikoina (siis noin viimeiset kuusi vuotta) miettinyt tätä ikäisteni ihmisten ikuisuuspohdinta-aihiota eli sitä perimmäistä pelkotilaa siitä, että tässäkö tämä nyt sitten oli? Minun elämäni solahti sukkelammin kuin kolmivuotias äitinsä käsien alta ja loppu on sitten pelkkää laskettelua liukasta alamäkeä kohti jossain piilottelevaa, terävää kivensärmää kohti. Että jossain kohti se kummiskin karahtaa ja siihen asti vältellään totuuksia ja epävarmuuksia. Paitsi, että sitten me muutimme tänne Rapakon pelottavammalle puolelle ja ajanlaskuni lähti vähän kuin alusta.

Julistin suurin sanakääntein, että minä muutan maailmalle ja löydän vielä itseni (kun kerrankin on aikaa sitä etsiskellä). Ja niin vain kävi, että sitä etsittiin ja etsittiin ja etsittiin ja jossain kohden tuli tilanne, jossa oli joko lyötävä hanskat tiskiin tai katsottava ihan oikeasti siihen peiliin. Kuinka kauan saa velloa maaSTAmuuton syövereissä ja mamukuplassa? Loppuuko entisen ja nykyisen elämän ei-aina-niin-sulassa-sovussa tapahtuva vertaaminen milloinkaan? Antaako suomalainen kaiho periksi periamerikkalaiselle miljoonahymylle ja ylenpalttisille mahdollisuuksille?

Uskallanko milloinkaan lakata julistautumasta erilaiseksi (paremmaksi, sisukkaammaksi, suomalaisemmaksi) kuin kukaan muu koskaan? Milloin maaSTAmuuttajasta tulee maaHANmuuttaja? Kansalaisuuden vaihtamisesta en tällä haavaa vielä edes haaveile, sillä niin isoa laastaria ei ole vielä markkinoilla. 

Teoriassa ja pintaelämässä kaikki tapahtui juuri kuin oppikirjoissa (ja minähän olen muuttokirjani lukenut) eli innostuin, vittuunnuin, kyseenalaistin, sopeuduin ja kuorin kermoja kakuista. Analysoin itseäni ja suitsutin härkäpäisyyttä sekä sisua, jotka ovat tähän asti olleet (hyvän) elämäni perusrakennusaineet. Suoritin tämänkin prosessin hyvin. Taputtelin taas itseäni olkapäälle ja olin huumaantunut prosessista, jota osasin analysoidakin ihan hemmetin hyvin.

Ja sitten se kivensärmä löytyi. En minä ihan aikuisten oikeasti pysty kaikkeen tähän! Olemaan erinomainen suomalaisuuden lähetti ja omaksumaan tämän maan standardeja ja käytänteitä edes jollain lailla. En minä halua olla maaHANmuuttaja tässä ajassa, kun termistä suorastaan räjähtää konnotaatioita, joita olen itsekin siihen terävällä työurallani satamäärin iskenyt. Mutta tässä asiassahan ei ole kyse valinnasta, vaan tosiasiasta, sillä minä olen ja tulen aina olemaan maahanmuuttaja, immigrantti, muukalainen. Kaikki nämä vuodet etsin itseäni ja löysin mamun!

Se, että olen muuttanut maasta(ni) toiseen, on muuttanut ennenkaikkea turvallisuudentunnettani. Se on ravistanut ammatillisen viitekehykseni aivan toisenlaiseksi ja iskenyt kirveen hamarapuolella suoraan päin näköä. Mutta minä annoin sen tapahtua, enkä ole osannut välttämättä tarttua asioiden olennaisiin puoliin aivan optimaalisessa järjestyksessä. Välistä mentaliteettina on ollut hajota ja hallitse, eikä monella tavalla vakuuttavampi vahvuus on yhtä kuin se heikoin lenkki –toimintatavassa. Silti, tai ehkä siksi, olen monella tasolla onnistunut ja jopa menestynyt. Mutta itseltäni olen ihan yhtä hukassa kuin ennenkin.

Turvallisuudentunteen luominen vaihtuvissa ympäristöissä on aina hankalaa. Minä en tahdo päästä(ä) irti tunteesta, jonka mukaan olisin enemmän turvassa entisessä elämässäni. Voin vain kuvitella miltä kaikista Dreamers:seistä tuntuu, kun elo maassa, jossa on syntynyt, tehdään laittomaksi, sillä minulla on kotimaa, johon voinen aina palata. Vaan se sitten vähän haittaa tätä keski-ikäisen tunne-elämää: tulee ihan liikaa katselleeksi siihen peruutuspeiliin, eikä uskalla avata silmiä sille, mitä on edessä. Suo siellä ja vetelä täällä, mutta tästä eteenpäin pyrin ajattelemaan itseäni maaHANmuuttajana. Ehkä.